Nourrice: Isgardarin vanki

Luku 23: Paluu etelään

Neljäntoista tunnin unen jälkeen Henry avasi silmänsä. Hän makasi vuoteessa tuklomalaisessa majatalossa, mistä he olivat vuokranneet kaksi huonetta. Pehmeässä sängyssä nukkuminen oli pitkän ajan jälkeen uskomattoman mukavaa, samoin oli ollut suihkuun pääseminen. Ylänkösuon taistelusta oli nyt kulunut toista vuorokautta.

Kun he olivat saapuneet Tuklomaan, oli Miko ja Katy viipymättä viety sairaalaan. Muut olivat jääneet pariksi tunniksi heidän luokseen, mutta lähteneet sitten etsimään majataloa, missä pääsivät lepäämään. Mikon ja Katyn vammat olivat vakavia, mutta lääkärit olivat sanoneet, että molemmat silti parantuisivat ennalleen.

Myös muut olivat saaneet paljon naarmuja ja ruhjeita, sekä paleltumia ja muita vammoja, mutta eivät mitään mikä vaatisi sairaalahoitoa. Rohtojen ja parantavien taikojen avulla he olivat saaneet omat vammansa kuntoon – vaikka kokonaan paraneminen toki veisi jonkin verran aikaa. Henry oli oikein mielissään, nähdessään miten hänkin osasi hoitaa omia haavojaan.

Henry nousi ylös. Hän jakoi huoneen Nikolaksen, Emman ja Tomin kanssa, kun taas Adolf, Micael, Silvia sekä Joakim Zarn olivat majoittuneet toiseen. Nikolas ja Emma olivat pystyssä, Tom nukkui vielä. Henry vilkaisi kelloa, joka näytti puolta kymmentä. Ulkona oli taas tulossa hieno päivä.

"Huomenta, Henry", Emma sanoi pirteänä. "Kuinka voit?"

"Ihan hyvin", Henry sanoi. "Jalkoja kyllä vähän särkee – tai oikeastaan melkein koko kroppaa, mutta ei mitään sen pahempaa."

Jonkin ajan kuluttua, kun Tomkin oli herännyt, suuntasivat he yhdessä toisen huoneen väen kanssa aamiaiselle majatalon ruokalaan. Kunnon ruokakin maistui paremmalta kuin koskaan.

Aterian aikana heidän luokseen saapui majatalon isäntä, muuan Pontus Pihlava, suurikokoinen mies, joka oli häkeltynyt kovasti kuullessaan Adolf McWisserin oleilevan majatalossaan. Hän kyseli heiltä, mitä he täällä tekivät (hän tietenkin oli luullut Adolfin yhä sairastavan Malekossa), ja Adolf kertoi hänelle lyhyesti heidän matkastaan, minkä jälkeen hän myös lähetti viestin etelään, tiedottaen heidän onnistuneesta tehtävästään.

Tukloman sairaalassa Miko puolestaan makasi vuoteessa. Hänen haavaansa oltiin tutkittu, ja sitä oltiin hoidettu monin keinoin. Tikarin terä oli vahingoittanut hänen sisäelimiään, sen sisältämä myrkky oli ollut vahvaa, mutta enää hänen ei pitäisi olla missään vaarassa. Paraneminen kuitenkin veisi aikaa.

Viereisessä sängyssä makaavan Katyn tilanne oli huonompi. Kyllä lääkärit sanoivat hänenkin toipuvan, mutta Stormenkovin jäätävä, pimeä taikuus oli heillekin täysin tuntematonta, joten he eivät vielä olleet varmoja siitä, mitkä hoitokeinot olisivat tehokkaimpia. Koska Malekon sairaalassa oli paljon paremmat välineet pimeiden taikojen ja kirousten aiheuttamiin vammoihin, aiottiin Katy siirtää sinne, kunhan hän olisi saanut ensihoidon Tuklomassa. Miko oli toivonut pääsevänsä hänkin Malekoon samalla kyydillä.

"Miko, oletko hereillä?" Katy kysyi hiljaa.

"Olen minä."

"Mitä sinulle oikein tapahtui, siellä suolla? Minä en pystynyt oikein seuraamaan kaikkien tapahtumien kulkua."

Miko selitti lyhyesti, miten hirviö oli iskenyt veitsen hänen kylkeensä. Hän jätti kuitenkin kertomatta, mitä hän itse sen jälkeen oli hirviölle tehnyt.

"Mutta aika pahastihan sinunkin kävi, paljon pahemminkin, oikeastaan", Miko sanoi. "Se oli Pakkaskuninkaan itsensä langettama taika, joka sinuun osui. Miten voit?"