Nourrice: Isgardarin vanki

Luku 24: Adolfin talossa taas

Malekon sairaalassa Miko pohti heidän matkaansa. He olivat onnistuneet tehtävässään – Katy oli pelastettu, samoin hänen vanhempansa – mutta helppoa se ei ollut ollut. Miko oli jo paranemaan päin, myrkky oli saatu pois hänen kehostaan, ja kaiken maailman rohtojen avulla hänen haavansakin oli jo saatu umpeutumaan. Hän oli silti yhä heikkona, ja joutuisi jäämään vielä pariksi päiväksi sairaalaan. Ei Isgardariin murtautuminen ollut aivan niin yksinkertaista ollut, kuin hän aluksi oli kuvitellut.

Katy oli eri osastolla, missä parannettiin pimeiden taikojen ja kirousten aiheuttamat vammat. Täällä siihen oli paremmat välineet kuin Tuklomassa, ja pian Katya heikentävä taikakin saataisiin kokonaan nitistettyä. Hän joutuisi kuitenkin jäämään sairaalaan Mikoa pitemmäksi ajaksi.

Ovi aukesi, ja Henry, Adolf, Nikolas, Emma ja Tom astuivat sisään.

"Miten voit, Miko?" Adolf kysyi.

Ilahtuneena ystäviensä näkemisestä Miko sanoi: "Kyllä tämä tästä. Vielä tekee vähän kipeää, mutta pian olen kunnossa. Pääsen täältä ehkä kahden tai kolmen päivän päästä."

"Sehän on hyvä", Adolf sanoi. "Ilmeisesti tikarin sisältämä myrkky ei kuitenkaan ollut aivan voimakkainta mahdollista."

"Ei kai sitten", Miko tuumi. "Entä sinä, Adolf? Miten ihmiset ovat suhtautuneet poissaoloosi? Tai totuuteen, kun he nyt ovat saaneet kuulla sen?"

"Olivat he vihaisia, kun minusta ei kuulunut mitään", Adolf sanoi. "Mutta ne, joiden kanssa olen puhunut, riemastuivat ainakin kovasti, kun näkivät minut taas. Ja kun kerroin heille matkastamme, olivat he hämmästyneitä ja yllättyneitä, mutta oikein positiivisia. He tuntuivat ymmärtävän, että minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin valehdella heille. Ja tuntuivatpa he saavan lisää toivoakin, toivottavasti tämä tosiaan nostaa ihmisten taistelutahtoa, saa heidät ymmärtämään, että ei Pakkaskuningas vielä ole voittanut."

"Hehän suorastaan riemuitsivat puolestasi", Nikolas sanoi hymyillen. "Etköhän sinä ota taas pian paikkasi kaikkien rakastettuna johtajana. Pian kukaan ei enää muistele masennustasi, vaan kaikki hehkuttavat sitä, kuinka vapautit Katyn Isgardarista."

"Saa nähdä", Adolf mutisi. "Kohta minun onkin lähdettävä, minut on pyydetty televisioon haastateltavaksi, ja tahdon vielä tavata Katynkin ennen sitä. Mutta pikaista paranemista sinulle, Miko!"

Pian Adolf jätti Mikon paranemaan ja suuntasi ylempään kerrokseen, missä Katy oli. Muut seurasivat hänen perässään, mutta Henry jäi vielä hetkeksi Mikon luokse.

"Hyvä, ettei sinun käynyt pahemmin", Henry sanoi. "Se näytti nimittäin aika pahalta, kun se veitsi oli tökätty kylkeesi."

"Niin, no, täällä on kyllä tehokkaat parannuskeinot", Miko sanoi. "Eikös sinun siskosi opiskele lääkiksessä? Hän taitaisi kyllä olla aika ihmeissään näistä vempaimista."

"Totta", Henry virnisti.

Hetken he olivat hiljaa. Sitten Henry sanoi: "Ajattele, Miko. Me tehtiin se! Me todella pelastimme Katyn Isgardarista!"

"Enkö minä sanonutkin, että aion pelastaa hänet?" Miko huomautti hymyillen.

"Jep, taisit sanoa. Mutta sinä sanoit myös, että jos muu ei auta, lähdet vaikka yksin matkaan. Myönnä pois, ilman Adolfia meillä ei olisi ollut toivoakaan onnistua."

"Myönnetään. Mutta kyllä meitä kaikkia tarvittiin, meitäkin."

Henry katsoi Mikoa hieman epäileväisenä, mutta virnisti sitten.