olipa kerran, eikä enää ollutkaan.

mun sisäinen lapsi on rikki enkä tiedä miksi

Jos voisin
peitellä itseni sänkyyn
kuin mun äiti teki kun mä olin pieni
mä peittelisin
enkä koskaan enää nousisi.
Mutta kun yritän
mun keho kuumuu
ja mieli lentää muualle.

Ehkä mä voisin taas pelkkää
varmaa turvaa itselleni luoda
kuin mä seitsemänvuotiaana tein.
Luin itselleni niitä
samoja iltasatuja
uudestaan uudestaan uudestaan
koska ne oli tehty pienille lapsille
niissä mä en ainakaan törmäisi
pahaan.

Mutta millä mä sen
enää teen?
Etsinkö sen kirjan
ne iltasadut
jotka mä ehkä edelleen löytäisin
muistoistani ulkoa osattuina?
Jäisinkö sinne
peiteltynä sänkyyn
itselleni pehmeitä iltasatuja lukien
kunnes mun ei enää tarvitsisi
koskaan mitään tehdä?

Kai sille pitää selitys olla
että katson lastenelokuvia
kun haluan tuntea iloa
enkä voi päästää lapsuuden leluista irti
en millään.
Mikä siinä ujossa
prinsessamekkoisessa
pienessä lapsessa särkyi
ja miksi mä en sitä tiedä?

Jos se voisi mun luokseni kipittää
jos se voisi mun syliin hukkua
jos mä voisin sitä halata ja lohduttaa.
Miten mä kertoisin sille
että ei meillä tule menemään niin hyvin
miten mä kysyisin siltä
mikä jo silloin meni pieleen?

Mä en halua säikyttää sitä.
Haluan vain pidellä
itseäni
niin kauan ettei kumpaankaan meistä
satu enää koskaan.