Minna X Niko|Vaniljalatte

426 52 12
                                    

Minnan POV:

"Nähdäänkö taas ens viikolla?" Niko kysyy minun asetellassa pipoa päähäni. "Kyllä se sopii. Laitellaan viestiä sit lähempänä." Vastaan ja paljastan pienen hymyn huuliltani. "Okei. Kiitti, kun kävit. Sun kanssa oli kivaa." Hän sanoo ja nojaa seinään. "Samoin." "Moikka."

Astuin ulos ovesta ja nostin katsettani oranssinpunaiseen maisemaan. Syyskuu ilmaisi itseään puista pudonneilla lehdillä ja kostealla asfaltilla. Vedin äitini neulomat lapaset käsiini ja lähdin kävelemään. Olin tutustunut Nikoon yliopiston ensimmäisenä vuotena, eli ihan vasta. Hänestä oli tullut yllättävän läheinen kuukauden aikana, vaikkemme kunnolla tunnekaan. En edes tiedä hänen toista nimeään tai ketään perheenjäsenistä. Silti yhteys välillämme tuntuu luonnolliselta ja jotenkin vain niin täydelliseltä.

En ehtinyt kävelle pitkälle, kun alkoi sataa. Olisi pitänyt arvata, tai ainakin varautua vedenkestävällä takilla. Painoin kädet taskuihin ja uppouduin huivin alle. Kaipa hyvin alkanut päivä pitää tasapainottaa päättämällä se kastumiseen.

Yhtäkkiä kuulin juoksuaskeleet takaani ja oli pakko kääntyä katsomaan. Aloin hymyillä huomatessani sen olevan Niko. Hänellä oli kädessään musta sateenvarjo ja olallaan kulunut nahkaremminen reppu. "Unohtuko multa jotain?" Kysyn. En yllättyisi yhtään. Minulla on tapana levittää tavarani niin perusteellisesti, etten enää itsekään löydä niitä. Ja kyllä, myös toisen ihmisen luona. "Ei, mut huomasin, että alko satamaan. Tiiän et sulla on pitkä matka ja toki olisin voinu tarjota sulle kyydin kotiin. En haluu, että kastut." Hän selittää ja ottaa happea spurttinsa jäljiltä. Katselimme hetken toisiamme. Olihan tuo aika huomaavaista. "Älä nyt oo hölmö." Hän naurahtaa ja vetäisee minut sateenvarjonsa alle. En voinut olla nauramatta itsekin. Tuon miehen nauru oli yksinkertaisesti niin tarttuva.

"Ei sun tarvi mua saattaa." Sanon. "Ei tarvikaan." Niko vastaa ja katsoo minua. Käänsin kasvoni korkosaappaisiini, etten paljastaisi mahdollista punastumista. Sade oli rauhoittavaa kuunneltavaa. Ihmettelin, kuinka täydellinen ja kaunis syksyntäyteinen kaupunki olikaan. "Kenestä sä pidät?" Niko kysyy yllättäen ja minun kääntäessäni katseeni häneen, hän katsoo pois. "En tiiä. En oo oikein koskaan edes miettiny sitä." Vastaan hiljaa. Olisin tosin halunnut vastata: "Sinä. En voisi miettiäkään muita kuin sua", mutten tehnyt sitä.

"Mentäiskö kahville? Täällä on aika kylmä." Niko yhtäkkiä kysyy meidän saapuessa kahvilan eteen. "O-okei." Vastaan. Niko ottaa minua kädestä ja johdattaa rauhaisaan ja puunruskeateemaiseen kahvilaan. Lämpö sulatti hymyyn jäykistyneet posket ja sormeni pystyivät jälleen liikkumaan paremmin.

Kävelimme tiskille ja tilasimme liitutaululle kirjoitetusta listasta itsellemme kahvit. Otin vaniljalaten ja Niko jonkun, jota en edes osaisi lausua. En tosiaan käy kovin usein kahvilla. Valitsimme kulmassa seisovan pyöreän pöydän, jonka lähellä ei istunut ketään. Riisuin takkini ja ripustin sen kullattuun naulakkoon tummalla tiiliseinällä. Istuuduimme alas ja aloin katsella ihastuksissani ympärille.

Kun saimme kahvit eteemme, lämmittelin heti ensimmäisenä käsiäni kupin pintaa vasten. En edes pidä kahvista, en ole koskaan pitänyt. Mutta kun nostin juoman huulilleni ja katsoin Nikoa silmiin, se oli parasta, mitä olin koskaan maistanut. "Jos mä kerron, kenestä mä pidän, kerrotko säkin?" Niko kysyy. Aloin hymyillä ja pidin kahvikuppia visusti suuni edessä. Tartutin hymyn Nikoonkin ja hän puolestaan laski suloisen katseensa pöytään. "No, kerro." Haastan. "Niko huokaisi kevyesti ja hipelöi vaaleanruskeaa servettiä. Sitten hän kurkottaa kätensä omani selkämykselle ja luo syvän katsekontaktin. "Mä pidän susta." Hän sanoo hiljaa, eikä enää hymyile. Katson häntä, sitten käsiämme, sitten kahviani. Mietin hetken ja silitän Nikon kättä varovasti peukalollani. "Mäkin pidän susta." Kuiskaan ja nostan katseeni takaisin häneen.

Huomasin Nikon menevän hankalaksi ja hiljenevän, joten sanoin: "Mä en koskaan oo pitänyt kahvista, mutta tästä lähtien mä aion lähteä sun kanssa kahville aina, kun sä haluut. Mä rakastan kahvia." Niko katsoi minua vakavana. "Mä rakastan sua." Hän henkäisee. "Ja sä oot todella, todella kaunis." Oli hän aikaisemminkin kehunut minua sillä tavalla, mutta nyt se tuntui eri tavalla hyvältä. "Mäkin rakastan sua. Ja sä oot todella, siis ihan todella komee." Vastaan.

"Tota...mun kieli on just nyt vähän solmussa ja mä olen sekaisin, koska tää tuntuu ihan unelta...mut voitaisko me joskus ehkä olla jotain vähän enemmän?" Hän kysyy varovasti. "Joo. Kai me voitais." Vastaan salaperäisesti. On hyvin suloista, miten Nikosta muuttui yhtäkkiä niin ujo ja hänen äänensä alkoi väristä.

Kun olimme juoneet kahvimme ja Nikonkin puhe oli sujuvampaa sekä hartiat rentoutuneet, nousimme ylös ja halasimme. "Nähdäänkö sittenki jo huomenna?" Kysyn. "Joo." Tämä vastaa. Nostin päätäni ja katsoin häntä. Kurkotin itseni suutelemaan tätä. Se oli ensimmäinen kertani koskaan ja tuntui eräänlaisen askeleen ottamiselta. Niko vastasi suudelmaan hellästi ja hän otti minut samalla yhä lämpimämpään syleilyyn. Tämä oli hyvä sinetti rauhalliselle ja melko romanttiselle kahvilakohtauksellemme. Ja voin edelleen sanoa, että yhteys välillämme on tosiaan luonnollisen tuntuinen ja täydellinen. Aika näyttää, mihin suuntaan se yhteys alkaa kehittymään.

We Are No Saints | Blind Channel OneshotsWhere stories live. Discover now