Listen to my heartbeat [1] ✔

#42

~Marcus makasi maassa. hänellä oli verta vuotava haava otsassaan. itkin hysteerisesti tämän vieressä ja hoin: "sä et saa kuolla, sä et saa kuolla!" Martinus seisoi vieressämme itkien. kaksi poliisia pitivät kauempana Jasonista kiinni joka rimpuili kuin viimeistä päivää ja halusi paeta todisteilta. olimme polulla jonka vieressä melskasi lampi. tuuli kovaa ja satoi rankasti. aallot hyppivät korkealle ja matkustelivat eteenpäin. ambulanssi saapui paikalle ja sisältä tuli hoitajaa Marcuksen luo. hän pyysi minua ja Martinusta väistymään jotta hän voisi tarkastella Marcusta. hetki kului kunnes hoitaja käveli luoksemme.
"ei kai Marcus kuole?!" huudahdin.
"olen pahoillani." hoitaja huokaisi.
rupesin itkemään entistä enemmän ja katsahdin Martinusta joka oli shokissa. hän käveli lammen reunalle. aavistin mitä hän oli tekemässä.
"ei, et saa!" huusin tälle.
"anteeks Ellen." Martinus sanoi ja tiputtautui veteen.
poliisit veivät Jasonin pois ja hoitajat lähtivät paikalta pois Marcus mukanaan. lyyhistyin maahan ja itkin. halusin kadota.~
havahdun hereille, olen aivan hiestä märkä. hyppään sängylle istumaan ja käännän pääni toiselle puolelle Marcuksen sänkyä jossa tämän pitäisi nukkua. hätäännyn kun Marcus ei ole siinä. alan jo valmiiksi itkeä ja hyppään sängystä ylös. lähden Marcuksen huoneesta juoksemaan portaita alakertaan itkien. portaista näen kuitenkin helpotuksekseni että Marcus seisoo keittiössä ja juo vettä. hän näkee että juoksen portaita alas ja laskee vesilasinsa pöydälle.
-kaikki hyvin? hän kysyy minulta.
Marcus kuitenkin tietää ettei kaikki ole hyvin sillä itken ja juoksen häntä kohti. Marcus levittää kätensä ja juoksen tämän lämpimään syleilyyn. halaan häntä kovaa ja itken vieläkin.
-Ellen, mikä on? Marcus kysyy.
en pysty vastaamaan mitään mutta oli aivan ihana kuulla Marcuksen matala, lempeä ääni. Marcuksen ääni muuttui kuitenkin huolestuneeksi.
-Ellen hei...hän sanoi ja halasi minua kovemmin.
-mä näin ihan kamalaa unta ja pelkäsin et se oli totta kun et ollukkaa mun vieressä...sain sanotuksi.
-voi sua, Marcus huokaisi lempeästi ja pörrötti hiuksiani.
kun olin rauhoittunut, lähdimme takaisin ylös. vilkaisin Martinuksen huoneeseen kun kuljimme siitä ohi. hänkin oli tallella. huokaisin helpotuksesta. kello oli kuitenkin jo 7.09, joten en enään halunnut nukkua.
-haittaako jos mä nukun vielä hetken? Marcus kysyi hymyillen.
-ei haittaa, hymähdin takaisin.
-lupaan etten nyt häviä minnekkään, Marcus naurahti.
-hyvä...sopersin.
päätin itsekkin vielä jäädä hetkeksi makoilemaan ja vedin peiton paremmin päällemme ja nappasin Marcuksen käden omaan käteeni peiton alla.
//parin tunnin kuluttua//
olin alhaalla syömässä. Martinus käveli haukotellen portaita alas ja nousin pöydästä. menin halaamaan häntä.
-ööm, Ellen, mä en oo Marcus, Martinus hämmästyi.
-et niin, mä tiiän, hymähdin.
-no mistäs tää sitten tuli? Martinus kysyi ja halasi minua.
-ihanaa kun et hypänny lampeen, sanoin ja irrotin otteeni.
-en niin...? Martinus oli todella hämmästynyt.
-näin ihan kamalaa unta, selvensin.
-ai, harmi, Martinus vastasi.
hain pöydältä smootien ja toin sen Martinukselle. olin tehnyt kaikille smootiet koska minulla oli tylsää.
-kiitos, Martinus hymyili ja otti lasin.
siivosin astiani pöydästä, otin toisen smootien pöydästä ja menin Marcuksen huoneeseen. hän oli jo herännyt.
-huomenia, sanoin reippaasti Marcukselle.
-huomenta, onko parempi mieli? hän kysyi.
-paljon, vastasin ja ojensin lasin hänelle.
lähdin omaan huoneeseeni pukemaan ja muutenkin valmistautumaan päivää varten. kun olin valmis, pyyhälsin alakertaan jossa muutkin olivat jo herännyt.
-Ellen teitkö sinä nämä? Anne kysyi ja kohotti smootietaan.
-joo, tein, hymähdin.
-kiitos, Anne sanoi.
-tää on ihan sika hyvää! Emma huudahti.
-kiva jos tykkäätte, naurahdin.
menin ovesta ulos ja lähdin kävelemään uutta reittiä jossa en ollut vielä käynyt. se oli kaunis peltotie joka muuttui nopeasti metsäksi jossa ei ollut polkua. näin vierelläni noin viiden metrin päässä kiven jolle menin istumaan. kun istuin kivelle kuulin takaani askeleita ja käännyin katsomaan. se oli Jason! hengitykseni salpaantui hetkeksi ja mietin mitä olisin tehnyt. hyppäsin kiveltä alas ja nojauduin puuta vasten. Jason näytti todella pahan tuuliselta. hän tuli luokseni.
-nyt ala laulaa, mitä se nuijapää sulle kerto eilen? Jason tiuskaisi.
-nuijapäillä on nimetkin ja miks sä haluut tietää? kysyin ja nyrpistin nenäni.
-mä esitän kysymykset, Jason sanoi ja painoi minut lujasti puuta vasten.
hän oli minua paljon pidempi, sillä olin Marcustakin lyhyempi. Jasonilla oli myös voimaa.
-Marcus kerto faktat, ei muuta, vastasin.
olin peloissani, mutta en antanut sen näkyä. mitä tapahtuisi jos kertoisin? mitä tapahtuisi jos en kertoisi?
-haluutko tehä tästä helppoo vai vaikeeta? Jason tuhahti.
etsin pakoreittiä mutta en löytäny sellaista. Jasonin puhelin soi.
-jos sä oot lähteny tästä kun puhun puhelimessa, voin luvata että nuijapäille ja sulle sattuu jotain, Jason kiristi.
hän lähti pois päin ja vastasi puhelimeen. käytin tilaisuutta hyväkseni laittaa Marcukselle viestiä. etsin joitain tuntomerkkejä metsästä, mistä hän olisi voinut ymmärtää missä olen. sain päähäni lähettää kuvan Marcukselle maisemasta jossa pellon ja metsän raja meni. kyllä hän ymmärtäsi. räpsäisin kuvan ja lähetin sen Marcukselle. näppäilin siihen myös tekstin:
"apua!"
Jason lopetti puhelun. laitoin nopeasti puhelimeni pois. hän tuli luokseni ja muistutti:
-jos et kerro, sulle ja nuijapäille käy huonosti, varsinkin sille idiootille.
en halunnut uskoa että tapahtuisi muka jotain pahaa, mutta sitten muistin että Jason voisi tehdä mitä tahansa. hän oli arvaamaton.
-et kuitenkaan uskalla tehdä mitään, tokaisin.
en tiedä miksi, se tuntui oikealta sanoa noin. Jason piti minua puuta vasten ja painoi kurkkuani, mutta ei niin kovaa etten olisi saanut henkeä.
-ai en vai? hän uhkaili.

//jätän taas näin ;)//