WhatsApp ☓ L.W.T

s e i z e

            A/N: Heiiiii! Anteeks ku tän uuen luvun
                 kirjottamisessa on menny näin pitkää.
                        Mut täs se nyt on, nauttikaaaaaa!!!

L O U I S I N P O V:

En edes tiennyt kuinka monta tuntia, minuuttia ja sekuntia olin istunut tällä samaisella, hyvin epämukavalla tuolilla, mutten jaksanut siitä valittaakaan. Päätäni särki, sillä kaikki tämänhetkiset ajatukseni tuntuivat olevan pahemmassa solmussa kuin koskaan aikasemmin, enkä nauttinut siitä ollenkaan. Enkä varsinkaan tästä inhottavalla tavalla polttavasta tunteesta rinnassani, joka pisteli vähän väliä minua kuin mitäkin räsynukkea.

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtui?

Megan oli raskaana, muttei ollutkaan, enkä nyt edes tiennyt mikä hänellä oli. Heti negatiivisen raskaustesti tuloksen jälkeen hänet passitettiin suoraan lääkärille ja nyt hän oli ollut tuossa helvetin kasaamassa huoneessa ainakin tunnin. En ollut kuullut mitään hänen tilastaan tai siitä mitä helvettiä oli meneillään. Sen minä kuitenkin tiesin, ettei Megan todellakaan pilailisi tälläisestä asiasta minulle, eikä hän niin ollut tehnytkään.

Hänellä todellakin oli jokin vialla, mutta eniten henkistä kipua minulle tuotti se, kun en tiennyt mikä.

"Voi vittu...Tämä ei ole totta", mutisin henkäisten syvään ja hieroin kylmältä ja hikiseltä tuntuvaa otsaani, vetäisten samalla silmilleni valahtaneet hiukseni taakse.

Minua valtasi tällä hetkellä sellainen tunne, jota en osannut edes nimetä olemassa olevilla tunne sanoilla. Sydämeni oli lyönyt tämän viimeisen tunnin ajan ainakin miljoonaa ja tuhatta, verisuonieni supistuessa laihoiksi ja kylmiksi pikku viiruiksi ihoni alle. Pääni olivat aivan sekaisin, enkä tuntunut saavani millään ajatuksiani pois Meganista. En vain voinut sille mitään. En voinut olla kuvittelematta mikä hänellä sitten voisikin olla vialla, jos hän kuitenkin oksenteli, häntä väsytti ja pyörrytti ja hänen veressään oli HCG-hormonia, vaikkei hän ollutkaan raskaana.

Olin kuullut Harryn joskus puhuvan keikkabussissa siitä, kuinka jonkinlainen syöpä saattoi näyttäytyä vasta liikana istukkahormonina virtsassa. Ei, ei, ei...EI.

Puristin käteni nyrkkeihin polvilleni ja puristin niitä niin kovaa yhteen kuin vaan sain voimaa lähtemään irti vartalostani. Katsoin terveysaseman ällöttävän mintunvihreää lattiaa ja yritin saada ajatukseni selville vesille.

Ei, ei, ei...Meganilla ei ole syöpää...Tämä on jotakin aivan muuta...Hänellä ei ole leukemiaa...Niin kuin...Ä i d i l l ä n i.

Taas yksi salaisuus, jota en ollut kertonut Meganille, enkä tiedä tulisinko lähiaikoina edes kertomaan. En tiedä pystyisinkö siihen.

Juuri, kun olin nousemaisillani ylös ja potkaisemaisillani tuota helvetin rumaa lääkärin huoneen ovea, se avautui aivan yhtäkkisesti ja paljasti takaansa mitäänsanomaton ilme kasvoillaan olevan Meganin ja yhtä surullisen näköisen mieslääkärin. En ollut edes huomannut, kuinka kehoni oli noussut tuolilta ylös kuin salaman iskusta, minun nyt seisoessa Meganin edessä niin, että hän säikähti äkkinäistä pongahdustani.

Hienoa Louis, idiootti...

"Kiitos, kun kävitte täällä neiti Bear. Syvät pahoittelut tilastanne", mustahiuksinen mieslääkäri totesi erittäin matalalla ja pahoittelevalla äänellä.