Water Lily || ✔

Luku 14: Henkimaailma

Virvatuli lähti johdattelemaan minua jonnekin.

"Virvatuli.." Olin kysyä jo kolmatta kertaa minne olimme menossa. Lohikäärme kuitenkin heilautti häntäänsä niin että kaaduin maahan. Maa oli samettisen pehmeää, ruoho kutitteli paljaita käsiäni enkä voinut olla hymyilemättä.

"Tule nyt Lily!" Virvatuli huokaisi ja minulle tuli kiire pysyä lohikäärmeen perässä. Kuljimme polulla, ympärillämme oli mitä erikoisempia kasveja ja puita. Henkiolennoitakin näki aina välillä. Tuntui kuitenkin että henkiolennot pelkäsivät Virvatulta.

"Mikä Noelille tuli?" Kysyin mietteliäästi. Puhuin lähinnä yksikseni, koska Virvatuli tuskin tiesi vastausta. Ja niinkuin arvasinkin, eläin vain tuhahti.

"Älä viitsi.." Huokaisin ja jatkoin, "Ei Noel tar-" Virvatuli pysähtyi ja käänsi kylmän katseensa minuun. Tuntui kuin hajoisin palasiksi lohikäärmeen murhaavan katseen alla. En sanonut mitään, päätin kuitenkin kumartaa. Kun suoristin selkäni niin Virvatuli oli jo jatkanut matkaa. Juoksin lohikäärmeen kiinni ja kävelimme hiljaisuudessa.

Pääsimme maailman kauneimpaan paikkaan; Joelle. Eri väriset ja kokoiset kukat tekivät paikasta satumaisen, tunnelmaa loi vesiputous. Vesi kimalteli auringonpaisteessa. Kukkien tuoksu huumasi mieleni.

"Katso.." Virvatuli kuiskasi ja käveli veden luo. Lohikäärme laski päänsä ensin kumarrukseen ennenkuin joi vettä. Silloin tapahtui jotain hyvin erikoista. Virvatuli roihahti tuleen ja hetki hetkeltä alkoi muuttua. Tuijotin kokoajan tapahtumaa aluksi järkyttyneenä, mutta sitten hymy kaartui huulilleni. Edessäni seisoi sinihiuksinen poika jonka hiuksien latvat olivat kuitenkin liilat. Lihaksikas, korkeat poskipäät ja silmien katse. Kaikki pienetkin yksityiskohdat pojan kasvoissa sai minut huokaisemaan ihastuksissani. Virvatuli hymyili pienesti, toinen suupieli ylhäällä. En edes tajunnut pojan olevan alasti, eikä se minua edes haitannut. Ryntäsin vain halaamaan poikaa. Virvatulen käsi liukui hiuksiani pitkin alaselälle. Suljin silmäni ja kiedoin käteni tiukemmin pojan ympäri. Irrottauduin lopulta halauksesta ja tuijotin Virvatulen kasvoja. Annoin sormieni koskettaa pojan kasvoja, kunnes sormeni jäivät pojan poskelle. Virvatuli hymyili jälleen.

"Tarvitset ehkä vaatteita?" Kysyin ja sain Virvatulen hätkähtämään. Poika punastui ja sai minut nauramaan.

"Älä nyt, enköhän ole nähnyt ennenkin alastomia miehiä." Virnistin. Annoin Virvatulen lähteä etsimään vaatteita. En edes tiennyt oliko täällä vaatteita. Tuskin henget asuivat missään. Sipaisin käsilläni vettä. Tunsin sen kiertyvän käteni ympärille. Se tuntui hyvältä, viileältä ja piristävältä. Vesi yritti vetää minua lähemmäs. Kuinka helppoa olisikaan antautua. Mennä veden mukana. Minut havahdutti veden otteesta Virvatulen ääni. Se sai veden irroittamaan otteensa. Tuijotin paljaita käsiäni. Niissä olivat hiertymät. Siirsin katseeni Virvatuleen joka asteli luokseni pitkin askelin. Pojan katse oli täynnä huolta, että sydämeni tippui jonnekin jalkojen tasolle.

"Oletko kunnossa?" Virvatuli kysyi ja otti käsistäni kiinni katsoen ranteitani.

"Pystyisikö sinusta joskus tulla ihminen?" Kysyin uteliaasti. Halusin tietää. Virvatuli ei sanonut hetkeen mitään, tuijotteli vain taakseni.

"Pystyisi. Olisin ihminen. Oikeassa maailmassa. Virvatuli siirtyisi muulle eläimelle. Eläin hoitaisi velvollisuuteni." Virvatuli sanoi ääni haikeana, katse kuitenkin tummuen.

"Mikset tee sitä?" Kysyin hiljaa, varovasti. Pelkäsin suututtavani Virvatulen. Ja niin taisin tehdäkin, nimittäin poika siirsi kylmän ehkä jopa vähän murhanhimoisen katseen minuun.

"Koska en voisi antaa sinusta huolehtimista jollekin muulle!" Poika ärähti kuin itsestäänselvyytenä. Pudistelin päätäni ja astelin lähemmäs, hiipien kuin kissa. Virvatuli kuitenkin astui kauemmas. Hetken mieleni oli kuin synkkä valtameri, mutta jatkoin etenemistäni. Tuntui kuin mikään ei olisi esteenä. Olisi vain minä ja Virvatuli. Saavutin poikaa askel askeleelta. Virvatulen selkä osui pian puuhun. Ilkikurinen hymy kaartui huulilleni. Poika oli jumissa. En edes tajunnut tapahtumaa, ennenkuin nopealla liikkeellä Virvatuli oli vaihtanut asemamme. Olin itse puuta vasten ja Virvatuli oli edessäni siniset - vähän liilaan taittuvat silmät sädehtien. Nollasin ajatukseni kaikesta. Se, mikä jää henkimaailmaan niin pysyköön siellä.

Nimittäin tunsin pian Virvatulen huulet omillani, se oli kysyvä ele josta olisin voinut kieltäytyä.

En tehnyt niin.

***

Silloin minut herätettiin. Haukoin henkeä. En nähnyt muuta kuin pimeyden. Räpyttelin silmiäni, saatoin tuntea Virvatulen huulet omillani. Miksei Virvatuli ollut ihminen? Sitten muistin Alecin. Huono omatunto kolkutteli ovella. Seuraava tunne oli voimakas. Tuntui kuin hukkuisin. En saanut henkeä. Halusin pintaan. Kurotin kättäni kunnes sain jostain kiinni. Vedin itseni pintaan ja pian kirkas valo osui silmiini. Olin hengissä. Nuolaisin huuliani, suolainen maku tarttui kieleeni. En voinut olla hymyilemättä. Se ei ollut unta. Pian aloin hahmottamaan asioita. Kuten puheen, tutut kasvot. Alec. Käänsin kuitenkin pääni pois tutuista kasvoista. Huomasin Virvatulen. En voinut olla hymyilemättä edes vähän. Lohikäärme empi, hän tiesi kyllä tapahtuneen ja soi minulle lopulta pienen hymyn. Hymyilevä lohikäärme. Nousin ylös varovasti ja otin tukea läheisestä pöydästä. En tarkentanut katsettani kehenkään tiettyyn, kunnes tunsin kynnet olkapäälläni. Vilkaisin merikotkaa joka tutki kasvojani.

"Mitä nyt?" Kysyin hiljaa, kuiskaten. Ääneni oli käheä ja kurkkuani sattui. Helvetti. Kaikki paikat olivat kuin tulessa.

"Tutkin vain." Merikotka vastasi ja säikähdin asiaa niin pahasti että hyppäsin varmasti metrin taaksepäin ja hätistelin linnun pois.

"Helvetin helvetti Jonathan!" Kiljuin ärtyneesti. Olin liian heikko pelleilyyn. Veljeni kuitenkin vain nauroi.

"Oletpa säikky.." Jonathan nauroi edelleen silmät sädehtien. Poika oli mahdoton. Hän valitsi pelleilynsä väärään aikaan, nimittäin muut olivat haudan vakavia. Jokin taisi olla pilalla. Tiesin sen hetken mietittyäni. Tutkin vaatetukseni. Olin ihan okei, en ollut siis alasti. Se olisi ollut noloa. En keksinyt hetken tutkiskelun jälkeen mitään mikä olisi ollut pilalla.

"Mitä nyt?" Mulkaisin huoneessa olijoita kunnes huomioni kiinnittyi Noeliin. Poika seisoi seinään nojaten ja tuijotti minua niin murhaavasti että sisäisesti kavahdin. En antanut pelon ottaa kuitenkaan valtaa; lähdin kohti Noelia. Tunsin luokan valpastuvan heti. Eikä täällä ollut edes enää pelkästään luokkaa. Miksi helvetissä täällä oli porukkaa aina kun minulle tapahtui jotain?

"Noel.." Aloitin rauhallisesti, miettien että miten etenisin. Poika vain tuijotti minua. En tiennyt oliko hän edes täällä vai jossain omissa maailmoissaan.

"Mitä helvettiä ajattelit?" Kysyin lopulta suoraan. Ääneeni oli tullut outoa vihaa, koska en kuitenkaan tuntenut ärtymystä saatika vihaa Noelia kohtaan. Poika valpastui, en tiedä mistä se johtui mutta heti kun hän siirsi katseensa minuun niin Noelin katse tummui ja hän yritti ottaa minusta kiinni, olin kuitenkin nopeampi ja hyppäsin kauemmas.

"Tehdään tämä sitten sinun tavalla.." Pyörittelin silmiäni, olin saanut aikalailla voimani takaisin ja pienen kamppailun jälkeen sain Noelin maahan makaamaan. Painoin pojan kädet selkää vasten. Liekit polttivat pojan käsiä. Tiesin sen, tunsin sen. Poika lähes itki, muttei siltikään luovuttanut.

"Noel, puhu." Tokaisin ja annoin liekkien nuolla pojan käsiä jättäen palovammoja muistoksi. Kiedoin liekit pojan ranteiden ympärille ja nostin hänet istumaan. Istuin itse hänen edessä ja odotin puhetta. Eipä siinä, minulla oli aikaa. Sormeani alkoi kiertää vesi. Sen voima sai minut sanattomaksi. Siinä missä palvoin Virvatulta niin en ollut ajatellut veden mahtavuutta. Olin niin ajatuksissani etten huomannut Noelin iskua. Isku oli yllättävän kova jos otti huomioon sen että Noel ei käyttänyt siihen käsiään. Lensin pienen matkan ilmassa, mutta sain itseni maahan elävänä. Olin päässyt kääntymään niin että tipuin maahan jaloillani ja ottanut kädellä vastaan. Se meni kuin elokuvissa.

"Teen töitä Sirenalle." Noel sanoi lopulta ja virnisti. Hän vapautui kahleista nopeasti. Kuolemanhiljaisuus valtasi luokkahuoneen ja vain yksi ääni kuului: tasainen pisaran tippumisesta johtuva ääni. Vilkaisin maahan. Veripisara. Sipaisin poskeani ja käteni värjäytyi punaiseksi.

Nostin katseeni Noeliin jonka silmistä paistoi pakokauhu.