Be someone's Sunday morning, not Saturday night (in finnish)

Luku 23. But that will disappear in time

Ed Sheeran - Insomniac's lullaby

Laura:

"Sä voit kutsua mua Lauraks", mun huulilta pääsee hiljaiset sanat ja tahdon heti vetää ne takaisin. Eemilin käsi silittää mun selkää rauhoittavasti ja toinen on sotkeutunut mun jo valmiiksi takkuisiin hiuksiin. Sen lämpöistä kehoa vasten on turvallisen tuntuista käpertyä. Oon sulkenut mun silmäni ja hetken aikaa huoneessa kuuluu pelkkää hengitystä. Mua alkaa pikkuhiljaa kaduttaa viime yö. Mitä mä täällä enää teen? Miksen mä vaan kadonnut jonnekin häpeämään heti herättyäni?

"Onks parempi olo, Laura?" mun mieli kääntyy ihan mutkalle ja unohdan kokonaan mun häpeän, kun kuulen Eemilin lausuvan mun nimen. Ynähdän epämääräisesti, koska huono olo ei ole todellakaan hävinnyt. Mun vatsassa pyörii ja velloo, silmissä harittaa, päätä särkee. Samaan aikaan toisen sylissä on rentouttava olla. mä nukahdan toisen rauhalliseen silitykseen.

****

"Pidä se turpas nyt vaan kiinni", herään hälinään ympärilläni ja saan selvää vain jonkun älähdyksestä. Kädet mun ympäriltä on kadonnut ja sänky tuntuu muutenkin autiolta.

"Jäbä on raahannu naisen tänne ihan yöks", tunnistan Mikaelin huvittuneen ja hieman piikittelevän äänen. En ole vielä avannut silmiäni, joten en tiedä, onko huoneessa muitakin. Vasta nyt muistan nähneeni kaksi sänkyä seinustalla. Ei ihme, kun tuntui niin ahtaalta olla kapeassa sängyssä kahden. Tai ehkä en vain ole nukkunut kenenkään vieressä hetkeen.

"Sä herätät sen" Eemil huutokuistaa jostain läheltäni. Arvelen sen istuvan sängyn päädyssä tai ehkä jollain tuolilla sängyn vieressä. Lähellä se kuitenkin on.

"Sen likkakaveri etti sitä, olis paree herätä ja ilmotella itestään", Mikaelin ääni pakenee kohti ovea ja pian kuulen sen käyvän.

Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus ja uskallan avata silmäni. Ketään ei näy, joten olen taatusti kahden Eemilin kanssa. Kurkistan olkani yli vaivihkaa. Eemil räpeltää puhelinta selkä kyyryssä, eikä aluksi huomaa mun heräämistä. Vilkuilen vaatteiteni perään lattialle, mutta ennen pitkää tajuan niiden olevan jo mun päällä. Ei mitään muistikuvaa, että mä olisin pukenut päälleni. Muistan käyneeni suihkussa aamulla. Mun mielessä välähtää huolehtiva Eemil, mutta se ei tunnu todelliselta. Pitikö se musta huolta? Olinko mä aamulla niin kännissä, että oon saanut mustan aukon vasta aamun tapahtumiin?

Nousen vaivaantuneena istumaan ja haron takkuisia hiuksiani. Suussa maistuu etäisesti oksennus. Eemil tajuaa mun heräämisen.

"Ei kai me herätetty sua?" se kysyy samalla, kun tunkee puhelimen taskuunsa. Pudistan päätäni, vaikka kumpikin meistä taitaa aistia siitä paistavan valheen. Musta tuntuu, että oon kadottanu ääneni ihan kokonaan yön aikana.

//En ollut varma, tuleeko osa ulos tänään, mutta olkaapas hyvä 8) ~demonipinja