Jokaikinen aamu, tasan kello kahdeksan, kun saavuin bussipysäkille niin se nojasi siihen harmaaseen kylmään kiviseinään. Aina samassa asennossa, huppu sen kasvojen peitossa.
Eikä sen vaatteet kovin moniväriset olleetkaan, aina joko mustaa tai harmaata. Siitä leijui ilmaan sellaiset synkät vibat ja jotenkin mun iho meni kananlihalle sen lähettyvillä.
Yhtenä päivänä mä menin tahallaan sen pysäkin ohi koulun jälkeen, nähdäkseni oliko se yhä siinä. Siinä se yhä seisoi, huppu kasvojensa peittona eikä se ollut liikahtanut senttiäkään.
Miksi se seisoi siinä? Ihan kuin se odottaisi jotain, siis muutakuin bussia.
Sen kummallisuus kiehtoi mua ja aloin kulkemaan jatkuvasti pysäkin ohi vain nähdäkseni seisoiko se siinä. Joka kerta se oli siinä täsmälleen samassa paikassa ja seisoi täsmälleen samalla tavalla kuin seisoi viimeksikin.
Yhtenä kylmänä syyspäivänä, kun mun hengitys höyrysi ilmassa ja kädet tärisi kylmästä, niin se viimein nosti sen katseensa kuluneesta asfaltista mua kohti.
Silloin mä näin ekan kerran sen silmät ja järkytyin todella pahasti. Olin varmaan aika lähellä pyörtymistä, koska se näky sai mut hyväksymään mun tulevan kohtalon tajuttomana maassa. Oishan se ehkä ollut aika huvittavan näköistä jos mä oisin siihen tuupertunut.
Sen toinen silmä oli kirkkaanpunainen ja toinen keltainen. Sillä oli pakko olla piilolinssit tai jotain. Sen jumalaiset epäluonnolliset silmät kääntyivät katsomaan muhun ja mä unohdin täristä kylmästä. Ei mulla yhtäkkiä enää ollut kylmä vaan niin lämmin, että aloin melkein hikoilemaan.
Sen silmät olivat kuin sanaton laulu tai äänetön melodia. Eikä mua enää edes kiinnostanut, kuka mä olin tai kuka se oli. Miksi olisi kiinnostanut?
Ei mua kiinnostanu muutakuin se matka jonka tein liikkumatta askeltakaan. Se tunne jonka sen silmät mulle aiheutti ei ole edes kuvailtavissa sanoilla.
Sen kasvot muodostuivat pieneen hymyyn joka sulatti silmieni lisäksi myös mun sydämen. Se valu pitkin mun rintaa pisara pisaralta alas enkä mä voinu tehdä sille mitään. Se oli läikähtelevä tunne. Uskomaton tunne.
Miten sellaista kuvailisi? Kertomalla, että olo on kuin olisi voittanut lotossa? Kuinka mieli tekisi kiljua ja pomppia ylös alas kuin sekopää ja samaan aikaan mieli tekisi vaan tuijottaa yhtä pistettä ja hymyillä.
Kaikki se tunnemyrsky, yhdestä katseesta. Miten yhdellä silmäparilla, voi olla niin mahtava vaikutus muhun?
"Anthon", mä sanoin yhtäkkiä, kun se nimi muotoutui mun mieleen. En tiedä mistä tiesin sen vaikka en ollut koskaan kuullutkaan sitä. Mä vain tiesin, enkä epäröinyt hetkeäkään etteikö se olisi ollut tuon mystisen pojan nimi.
"Joel", se vastasi yhtä oudosti enkä mä tajunnu edes miettiä mistä se tiesi mun nimen. Sekään ei miettinyt mistä tiesin sen nimen. Ei se ainakaan kysynyt.
Eikä mun tarvinut sanoa sille enää sanaakaan eikä sen mulle, kun me molemmat tiedettiin että näin oli tarkoitettu.
Anthon vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen että ketään ei ollut lähettyvillä ja sitten se veti huppunsa päästään.
Sen hiukset olivat mustat kuin variksella tai korpilla. No tarkkaan ottaen mä en edes ollut varma olivatko korpit mustia. Mä kun en ole koskaan perehtynyt lintulajeihin ja jotenkin biologia ei vaan ollut mun juttu.
Siitä kuitenkin olin varma, että Anthon oli järjettömän hyvännäköinen. Ei sellaisella tavalla kuten ne blondit suositut jalkapallojoukkueen jätkät vaan sellaisella mystisellä ja salaperäisellä tavalla.
YOU ARE READING
Myrkytetyt karamellit
RomanceSen toinen silmä oli kirkkaanpunainen ja toinen keltainen. VAROITUS: En suosittele tarinaa alle 12-vuotiaille, saattaa sisältää kiroilua, päihteiden käyttöä, väkivaltaa, itsetuhoista käyttäytymistä, seksuaalista sisältöä ja/tai muuta vastaavaa. 🚫...