Myrkytetyt karamellit

Jonathan

Anthon painoi mua vain enemmän seinää vasten, niin ettei mulla ollut mitään pakomahdollisuutta.

Halusinko mä edes paeta? Halusinko muka oikeasti lähteä täältä nyt, kun pääsin viimeinen tuntemaan sen sähkövirran uudestaan?

Sen huulet tanssi mun huulia vasten, se suru, joka siitä muijasta aiheutui oli poissa.

Kaikki oli poissa. Sairas maailma oli poissa, mun pessimistiset ajatukset hengittämisestä, ihan kaikki.

Jäljellä oli vain mun kuperkeikkaa heittävä vatsa, takova sydän ja Anthon joka painoi mua seinää vasten yhä kiihkeämmin.

Sen kädet liukuivat mun kylkiä pitkin hellästi. Yhä alemmas, kunnes se alkoi varovasti hivuttaa mun paitaa ylös.

Mä tiesin mitä se halusi. Mäkin halusin sitä, halusin niin paljon. Mun sumuisen pään sisällä oli kuitenkin vielä yksi järjen ääni ja se kielsi.

Me ei voitu. Ei just nyt. Ehkä joskus myöhemmin mutta ei nyt.

Mä lopetin sen suudelmaan vastaamisen ja se perääntyi vähän.

"Missä sä oot oikein ollut?" mä kysyin hengästyneenä, yrittäen kuulostaa syyttävältä.

Yritin olla katsomatta sen turvonneita huulia ja kohdistin katseen sen lumoaviin silmiin. Niissä oli taas se normaali huvittunut pilke.

"Perheasioilla", se sanoi virnuillen tuttua virnettään.

Miten niin perhe asioilla? Entä mä? Miksi se vaan lähti noin vaan sanomatta sanaakaan? Mä en varmaankaan merkinnyt sille yhtään mitään.

Mutta ei helvetti, miten pitkään mä olinkaan halunnut nähdä sen virneen. Sen ääni oli voidetta mun haavoille.

Sen silmät lukittuivat omiini ja sen murto-osa sekunnin ajan kun se katsoi mua, unohdin että olin melkein lähtenyt.

Se käänsi sen katseensa pois mun silmistä.

"Entä se muija?" mä kysyin äkäisesti.

En mä oikeasti ollut vihainen. Mulla oli petetty olo, vaikka ei me edes oltu yhdessä.

Mulla oli olo, niinku se olis tiputtanut mun sydämen katujyrän alle.

"Minkä mä sille voin jos oon kiimainen ja joku muija tulee just silloin väkisin mulle itteään tyrkyttämään", se tuhahti ja yritin olla vaivaantumatta.

"Entä mä?" päästin ilmoille säälittävän kysymyksen.

Mun oli pakko saada tietää vastaus. Olinko mäkin vain yksi lelu, sen hiekkalaatikolla?

"Se oli vaan mahdollinen turn off pano, kun sä taas oot special", se sanoi ja puna muotoutui mun poskille.

Mikä vitun turn off pano?

"Mut mä en halua että sä makaat muiden kaa", sopersin ja sen kasvoille muotoutui tuttu virne.

"Ihan mitä vaan toivot rakas", se totesi virnuillen ja alkoi hellästi silitellä mun poskea.

Olisin lamaantunut, mutta olin jokatapauksessa paikoillani.

"Rakas?" toistin kysyvästi yrittäen keskittyä puhumiseen. Sen lämmin käsi tuntui liian hyvältä mun poskea vasten.

Anthon vain virnuili.

Yht'äkkiä virne huuhtoutui sen kasvoilta. Sen hiukset vaihtoivat väriä kirkkaansinisiksi suoraan mun silmien edessä.

Pakko kyllä myöntää, että valkoiset sopi sille paljon paremmin. Oli se kyllä silti niin järjettömän kuuma, että voisin rakentaa sille palvomisalttarin.

"Sun pitää mennä heti takasin", se sanoi tosi vakavalla äänellä ja veti sen käden pois.

Mä säpsähdin.

"Miksi?" mä kysyin hämmentyneenä.

"Jonathanilla ei oo kaikki hyvin", se sanoi.

Mun sydän tipahti. Tai ainakin tuntui siltä. En mä tiedä mikä tipahti, mutta pelko ainakin kaiversi.

"Miten niin?" mä kysyin säikähtäneenä.

"Mene nyt vaan takaisin", se käski.

Sen ääni kuulosti huolestuneelta, enkä tiiä miks mä uskoin sitä, mutta mulle tuli olo että jokin on pielessä.

Mä nyökkäsin ja se suuteli nopeasti mun otsaa. Mä kiirehdin laittamaan kenkäni jalkaan. Lähdin taakseni katsomatta.

Jos olisin jäänyt katsomaan taakse, en olisi voinut vastustaa Anthonia.

Mä puoli juoksin koko kotimatkan ja mun sydän pomppi rinnassa koko kotimatkan.

Jokin oli niin hullusti. Jokin oli pielessä.

Mitä jos ne sen hakkaajat olivat murtautuneet meille hakkaamaan sen uudestaan? Tai jos se oli yrittänyt kävellä yläkertaan ja kaadunut portaat alas?

Mä olin ihan paniikissa kun mä avasin meiän ulko-oven.

"Jonathan", mä huhuilin heti. En vaivautunut ottamaan mun kenkiä pois, niin huolissani mä olin.

Mä kävelin olohuoneeseen, mutta sohvalla oli ainoastaan yksin jätetty viltti.

"Jonathan!" mä huusin, mutta mistään ei kuulunut vastausta.

Pelko levisi mun sisällä yhä enemmän ja enemmän, kunnes kuulin nyyhkäyksen vessasta.

Epäröimättä yhtään, mä kävelin vessan ovelle ja riuhtaisin sen auki.

Jonathan oli siellä. Se seisoi keskellä vessaa. Se jäätyi paikoilleen, kun sen näki mut.

Se tuijotti mua ja mä tuijotin sitä. Aika pysähtyi hetkeksi ja mä tunsin miten mun kurkkuun nousi pala.

"Mitä sä oot tehnyt?" mä kysyin paniikissa ja järkytys kuului mun äänestä. Se vain katsoi mua, tyynen rauhallisesti, sanomatta sanaakaan.

"Mitä sä oot tehnyt?" mä kysyin vähän kovempaa ja se tiputti terän lattialle.

Se tippui kuin hidastetusti lattialle ja Jonathanin polvet notkahti sen perässä.

Se alkoi nyyhkyttämään. Enkä mä ollut nähnyt Jonathanin itkevän kuin harvoin.

Mä en tiennyt mitä mun olisi pitänyt tehdä.

Mä menin sen luo ja painoin sen itseäni vasten kun se itki.

"Ei mitään hätää", mä kuiskasin kun se itki yhä enemmän.

Mä kuiskailin rauhoittavia asioita sen korvaan ja silittelin sen hiuksia.

"Kaikki on hyvin", mä vakuutin sille, mutta se ei vaan lopettanut itkemistä.

Sen ranteesta valui verta mun paidalle, mutta se oli pienin näistä murheista.