Myrkytetyt karamellit

Kyyneleet

             Pyryn näkökulmaan

Mun poskilla valuivat kyyneleet.

Ne tippuivat lattialle ja jokaisesta tippuvasta pisarasta kuului ääni.

Tunsin niiden katseen itsessäni, mutta mä en vain pystynyt estää kyyneleitä valumasta.

Se oli oikeassa, mä olin syypää Jonathanin kuolemaan.

Mä olin syyllinen siihen, miksi se oli kuollut.

Mikä vittu mun ongelma oli?

Mikä vittu mussa oli vikana?

Mä yritin hillitä itseäni, mutta kyyneleet vain valuivat ja valuivat.

Mä pyyhin niitä sitä mukaan kun niitä tuli, mutta se ei auttanut.

En uskaltanut nostaa katsettani lattiasta vaan tuijotin sitä, kuin mielenkiintoista keräily kohdetta.

"Jutellaan tää läpi, jooko?" se jätkä pyysi ja sen äänensävy oli muuttunut jo hiukan anelevaksi.

Se sääli mua.

Mä olin niin säälittävä, että jopa Jonathanin isoveli sääli mua.

Se ajatus sattui.

"Mulla ei oo nyt aikaa", valehtelin ja pyyhin kyyneleet.

Nostin päätäni, niinkuin en olisi äsken itkenyt ja kohtasin Jonathanin veljen katseen.

Se oli empivä.

Sillä oli täsmälleen saman siniset silmät kuin Jonathanilla, niillä oli muutenkin yhteisiä piirteitä.

Jonathanin hiukset vaan olivat vähän oranssinruskehtavat, kun taas tuon olivat pelkästään ruskeat.

"Me tullaan myöhemmin juttelemaan sulle", se toinen jätkä sanoi ja käänsin katseeni Jonathanin veljestä siihen.

Se näytti oudolta. Sen hiukset olivat siniset ja sillä oli punakeltaiset piilolinssit.

Vaikutti just sellaselta pelottavalta ihmiseltä, joka harkitsee grillaavansa sut elävältä.

Mä nyökkäsin hitaasti ja ne lähti kävelemään portaita alas.

Kuulin niiden kuiskivan jotain, mutta sanoja en kuullut.

Portaat natisivat ja mä kuuntelin kun ne astuivat viimeisen portaan yli.

Heti kun ne olivat häipyneet, mä menin takaisin mun huoneeseen.

Mä lyyhistyin mun sängylle, mutta sitten mä vetäisin syvään henkeä.

Miksi mä olin niin nössö?

"Oottakaa!" mä huusin alakertaan, ne onneksi olivat vielä sisällä ja kuulivat sen, koska ne lähti tulemaan portaita ylös.

Mä kävelin ovensuuhun.

"Tulkaa mun huoneeseen niin jutellaan", mä totesin tyynesti ja yritin estää mun ääntä säröilemästä.

Ne vilkaisivat toisiaan ja mä kävelin mun huoneeseen.

Ne onneksi seurasivat ja istuuduin mun sängylle.

"Tota.. Mä oon syypää Jonathanin itsemurhaan..." aloitin ja kumpikaan niistä ei näyttänyt yllättyneeltä.

"Miksi?" se Jonathanin veli kysyi sen sijaan.

"Kaikki olisivat alkaneet halveksua mua jos olisin hengaillut sen kanssa ja epäilee muakin homoksi, joten kukaan ei halveksunut mua kun olin sille ilkeä" mä sanoin varovasti.

Miten pitkälle mä olin valmis menemään että kaikki pitäis musta?

"Mistä sä sait alunperin sen käsityksen että Jonathan on homo?" kysyi se toinen jätkä, joka mulkoili mua eripari silmillään.

"Siis kun se tyttö sanoi, enkä mä ekaksi uskonut, mutta se alkoikin olla niin lähellä ja..."

"Tyttö?" keskeytti Jonathanin veli kulmiaan kurtistaen.

"Niin se tyttö kertoi mulle että Jonathan on homo, se Jonathanin kaveri", mä sanoin ja se näytti hämmentyneeltä.

"Kuka tyttö?" se kysyi.

Eikö se tiennyt sitä tyttöä?

"Sen nimi taisi olla Sofia, se jolla oli ne ruskeat hiukset ja silmät", mä selitin ja sen leuka loksahti auki.

"Miks sä sitten laitoit Jonathanille viestejä jos haukuit sitä vaan maineen takia?" Mr eripari silmä kysyi.

"En mä laittanut sille viestejä enää sen jälkeen kun se sai uuden numeron", sanoin rehellisesti ja Jonathanin veli näytti miettiväiseltä.

"Me mennään nyt ja jos saan selville että sä valehtelit jossain, niin saat sanoa hyvästi sun kauniille naamalle", Jonathanin veli totesi ja sitten ne lähti ulos mun huoneesta.

Mulla pitäis olla helpottunut olo ettei ne hakanneet mua, mutta sen sijaan mulla oli kauhean syyllinen olo.

Jonathanin kuolema oli mun syytä.

Mun takia se ei enää koskaan näkisi päivänvaloa.

Mä olin syyllinen.

Jonathan oli kuollut.

Pudistelin päätäni, mut äänet eivät jättäneet mua rauhaan.

Purskahdin uudelleen itkuun ja itkin kaiken sen syyllisyyden ulos.

Jonathan oli kuollut. Mun paras kaveri oli kuollut, mä olin kääntänyt sille selkäni oman maineeni takia, itsekkäästi ja olin syyllinen sen kuolemaan.

Mä olisin ansainnut kuolla. Ei se.

Mä ansaitsin olla haudassa sen sijasta ja maatua mullan sekaan.

Se ei koskaan tehnyt mulle mitään, ei yhtään mitään.

Mä en ansainnut sitä mun parhaaksi kaveriksi.

Mä tapoin sen.