Lost Children ➳ BTS

02 ; Paikka eksyneille lapsille

-Jiminin nk-

Pyyhkäisin poskilleni valuneet kyyneleet, ja yritin loihtia tilalle jonkun hymyntapaisen. Sitten aloin selittää monimutkaista tilannettani Taehyungille, joka kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen sanan. Tai siltä hän ainakin näytti. En tiedä saiko poika edes selvää selityksestäni, koska puhuin niin nopeasti ja epäselvästi.

Molemmat pojat kurtistivat kulmiaan, kun mainitsin metsän keskellä sijaitsevan sisäoppilaitoksen. Siitä päättelin, että heillä saattoi olla aavitus paikasta, tai sitten he pitivät minua hulluna.

"Sinuna kääntyisin takaisin", toinen pojista ilmoitti, "Tää paikka ei ole hyvä vaihtoehto tuollaiselle pikkupojalle."

Käänsin katseeni loukkaantuneena puhujaan.  Poika seisoi Taehyungin takana, katsellen minua arvostelevasti, aivan kuten äitini vielä muutama tunti sitten.

"Ihan oikeesti, ala vetää", hän sanoi kylmästi ja nyökkäsi matkalaukkuni suuntaan siihen tapaan, että minun pitäisi oikeasti lähteä heti tarpomaan takaisin sinne, mistä olin tullutkin.

"Jungkook!" Taehyung parkaisi, ja tallasi pojan jalalle, "Jungkookilla on iskenyt tämä murrosikä aika pahasti-"

"Pää kiinni!" Jungkook huudahti, ja syöksyi Taehyungin kimppuun.

"Miesmenkat nääs" Taehyung ilmoitti nauraen.

Tilanne eteni vauhdikkaasti, ja pian löysinkin itseni katselemasta jälleen poikien intiimiä hetkeä. Jonkun mielestä se olisi voinut olla kiusallinen ja hankala tilanne, mutta minua se lähinnä huvitti. Tai sitten olin jo niin turta, etten enää edes tuntenut mitään.

"Odota hetki", Taehyung sanoi hymyillen, ja työnsi Jungkookin taemmas.

"Niin, tiedättekö te siitä paikasta jotain?" kysyin toiveikkaana.

Pojat vilkaisivat toisiaan, ja hymyt heidän kasvoiltaan pakenivat. Jungkook kuiskasi jotakin, ja Taehyung nyökkäsi.

"Joo, tiedetään me", Jungkook sanoi.

"Mun pitäis mennä sinne, koska-"

"Ei. Älä edes tule vierailulle", Taehyung henkäsi.

Huokaisin, ja vilkaisin matkalaukkuani, joka kyhjötti yksinäisenä vähän matkan päässä polulla. Minun olisi pakko mennä oppilaitokseen, koska minulla ei yksinkertaisesti olisi muuta vaihtoehtoa. Äiti oli alkoholisti, isä oli kuollut auto onnettomuudessa, eivätkä isovanhemmat pystyneet huolehtimaan minusta heikon kuntonsa takia. Toisin sanoen kaikki sukulaiseni olivat keksineet jonkun tekosyyn, jotta eivät joutuneet ottamaan minua huostaansa. Olin aina ollut suvussamme vihattu. Se mustalammas, jolle ei ollut mitään hyödyllistä tarkoitusta.

"Mulla ei ole muuta vaihtoehtoa!" parkaisin turhautuneena.

Tunsin lämpimien kyyneleiden valuvan taas poskilleni, mutta pyyhin ne nopeasti pois. Minun oli oltava vahva, ei pillittävä pikkupoika.

"Okei, ymmärrän", Taehyung sanoi ja hymyili, "Me näytetään sulle tietä, jos oot kerran tehnyt valintasi."

-

Matkalaukku oli haettu, ja matka kohti uutta kotia saattoi alkaa. Aluksi välillämme oli hiljaista, mutta sitten Taehyung alkoi kyselemään kysymyksiä lempiväristä kengännumeroon saakka. Jungkook ei sanonut sanaakaan, murjotti vain. 

Minun ajatukseni taas pyörivät äskeisen ympärillä. Miksi he halusivat ajaa minut pois? Olinko sanonut jotain väärin, vai olinko vain käyttäytynyt naurettavasti?

"Huhuu?"

Säpsähdin, ja vilkaisin poikia. Taehyung näytti uteliaalta ja Jungkook oli yhä oma murjottava itsensä.