Lost Children ➳ BTS

021 ; Toinen

⚠ : Luku saattaa ahdistaa nuorempia ja miksei vanhempiakin lukijoita. Sisältää myös kiroilua. Lukeminen omalla vastuulla.

-Jiminin nk-

Käänsin katseeni Taehyungiin, jonka kasvoille oli ilmestynyt erittäin huolestunut ilme.

"Mitä hemmettiä siellä tapahtuu?" kysyin hermostuneena.

"Mennän ottamaan siitä selvää", Taehyung puuskahti ja nousi ylös. En ollut ikinä kuullut hänen äänensä rakoilevan sillä tavalla. Häntä selvästi pelotti, ja ihan syystäkin.

"Onko se nyt ihan viisasta? Meille on sanottu, että huoneissa pysytellään vaikka mi-"

"C'mon, me ei tiedetä missä Jungkook on!" Taehyung huudahti. Lauseen lopussa hänen äänensä murtui kokonaan, ja hän jäi tuijottamaan lattiaa täristen. Pystyin erottomaan kynttilän lepattavassa valossa pienen kyyneleen, joka juoksi pojan poskea pitkin ja tipahti lopulta lattialle.

"Se meni varmaan omaan huoneeseensa", sanoin ja yritin hymyillä rohkaisevasti, "Luota muhun, se on okei."

"Tajuatko sä, että mä en voi vaan venata täällä?" Taehyung ärähti. Hän kastoi minua suoraan silmiin, aivan kuin olisi valmis tappelemaan tiensä ulos.

"Okei, okei, rauhoitu. Mennään katsomaan", myönnyin lopulta. En haluaisi Taehyungilta turpaan. Ja niin voisi hyvinkin käydä, kun Taehyung oli yhtä aikaa huolestunut ja vihainen. Hän purki kaiken muihin, mikä kyllä ärsytti minua suunnattomasti. Hänen oikeasti pitäisi opetella hallitsemaan tunteitaan edes vähän paremmin.

Taehyung kyykistyi sanomatta enää sanaakaan ja alkoi etsiä jotain sängyn alta. Tiesin, että siellä oli poikien yhteinen varasto, jossa he säilyttivät vähän kaikenlaista tarpeellista tavaraa. Viimeksi oli löytynyt shottilaseja ja narutikkaat, joten en yllättyisi enää mistään.

"Mennään", poika mumisi. Hän oli napannut käteensä suuren keittiöveitsen, ilmeisesti puolustautumista varten. Se vähän hirvitti minua, mutten sanonut mitään, sillä Taehyungin silmissä paloi murhanhimoinen katse. Se jätkä oli valmis tappamaan, jos hänen poikaystävälleen olisi sattunut jotakin.

Hätääntynyt puheensorina kuului läheltä. Lähdimme etenemään ääniä kohti.

"Laita se veitsi piiloon, nehän epäilee sua ensimmäisenä jos ne näkee ton", kuiskasin varovasti. Taehyung ei kuitenkaan kuunnellut. Hän jatkoi kävelyään määrätietoisesti pitkin askelin, eikä hidastanut vauhtiaan vaikka kuinka mumisin vastaväitteitä.

Ei kestänyt kauaa, kun pystyin jo erottamaan sanoja kiivaan keskustelun seasta. Sydämeni alkoi hakkaamaan tiheämmin ja käteni hikosivat. Olin kauhusta kankea, mutta silti raahauduin epämääräisesti huojuen Taehyungin perässä.

Käännyimme kolmannen kerran kulman taakse, ja silloin näimme sen. Joka puolella oli kauhusta itkeviä oppilaita, jotka osoittelivat lattialla makaavaa hahmoa.

Tunsin kyyneleiden karkaavan kasvoilleni, vaikka uhri ei minulle kaikista läheisin ollutkaan. Jeon Jungkook makasi lattialla liikkumatta.

Käänsin kyynelistä märät kasvoni Taehyungiin. Olin valmis tarttumaan häneen kiinni, mutta hän oli jo päässyt suurimman järkytyksen ohi ja sai puhekykynsä takaisin yllättävän nopeasti.

"Mitä helvettiä", purkautui hänen huultensa välistä. Hänen leukaperänsä kiristyivät, ja silmissä roihahti väkevä viha.

Ennen kuin Taehyung tai kukaan muukaan ehti kissaa sanoa, kuului jo takaamme jo nopeita askelia.

"Mitä täällä tapahtuu - väistäkää, VÄISTÄKÄÄ", vararehtori huusi. Mies ravasi meitä kohti kasvoillaan mitäänsanomaton ilme, aivan kuin tämä olisi hänelle ihan tavallinen juttu.

"Menkää huoneisiinne välittömästi."

"EN JUMALAUTA MENE YHTÄÄN MIHINKÄÄN, NIIN KAUAN KUN JUNGKOOK-"

Nappasin Taehyungin käsivarresta tiukan otteen, ja lähdin raahaamaan poikaa perässäni. Hän karjui Jungkookin nimeä ja yritti karata otteestani, mutta en päästänyt irti.

"PAINU VITTUUN, HALUAN JUNGKOOKIN LUOKSE", Taehyung huusi. Hän oli niin shokissa, ettei edes pystynyt itkemään. Raivosi ja potki villisti toistaen poikaystävänsä nimeä kerta toisensa jälkeen.

-