BTS Oneshots ~ Finnish

Jikook~ It's so dumb to die just for love

Hän ei näyttänyt muuttuneen tippaakaan sitten ensimmäisen tapaamisemme. Tavallaan olin jopa huolissani siitä, kun otti huomioon sen hetkiset olosuhteet.

Pojalla oli yhä ne samat pellavaiset hiukset, jotka olivat kylläkin käyneet sittemmin lävitse pitkän käsittelyhistorian. Vaaleanpunainen, punainen, oranssi, musta, mitä näitä nyt onkaan ollut. Osaisin varmasti luetella jokaisen menneen hiusvärin järjestyksessä, mutten koe sitä tarpeelliseksi, sillä hän oli palannut vast'ikää takaisin vaaleaan, mikä oli minulle henkilökohtaisesti kaikista tutuin.

Samat kuvan kauniit silmät, jotka sulattavat kenen tahansa sydämen vaivaisissa minuuteissa ja, jotka siristyivät suloisesti puolikuun muotoon tuon hymyillessä.

Muisto tuosta näystä sai minut tuntemaan kivuliaan pistoksen sydämessäni tajutessani, etten ollut nähnyt tuon pojan hymyilevän aikoihin. Joskus silloin tällöin saatoin havaita häivähdyksen iloa tuon katseessa seuratessani tuon tanssiharjoituksia, mutten ehtinyt edes nauttia siitä hetkestä pokerinaaman palatessa tuon kasvoille jo alta aikayksikön. Ihan kuin tuo ei olisi tarkoituksellisesti halunnut antaa itselleen tilaisuutta onneen. Minulla oli aavistus siitä, mikä mahtoi olla moisen takana, mutten halunnut uskoa osuvani oikeaan ja olevani itse syy tuon ahdinkoon~

Siitä oli kulunut nyt karkeasti arvioiden suunnilleen kaksi vuotta. Heräsin aamulla tuttuun hälytysääneen, joka kutsui johtoa ja muuta henkilökuntaa kokoontumaan sovittuun tilaan ottamaan vastaan uudet vangit. Se ei ollut minulle enää mitenkään vieras käsite - päinvastoin siitä oli muodostunut vuosien varrella minulle jonkinlainen rutiini. Voisin verrata sitä esimerkiksi hampaiden harjaamiseen. Se oli jotakin laittoman tuskastuttavaa ja vastenmielistä, mutta se oli vain pakko tehdä. Tuntui kauhealta mennä näkemään ja luomaan alkeellista tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka tiesin menettäväni ennemmin tai myöhemmin kuolemalle - kun kyseessä oli keskitysleiri, oletettavempi vaihtoehto oli ennemmin. Harvat ja valitut saattoivat selviytyä jopa viikkoja, mutta se ei parantanut asiaa. Päinvastoin sitä kauheammalta tuntuikin sitten menettää nuo.

Vedin laiskasti ylleni soveliaamman asustuksen ja lähdin löntystelemään kohti sovittua kohdetta, jona toimi tällä kertaa leirin ytimenä kutsuttu spotti. Matka tuntui taittuvan vielä tavanomaistakin hitaammin, mutta kaipa se oli ymmärretävääkin, kun oltiin vielä varhaisessa aamussa kello kuuden tietämillä. Muut kaltaiseni teinit luultavasti nukkuivat yhä ja sama linja tulisi jatkumaan varmasti vielä tunteja, mutta minulla ei ollut mahdollisuuksia moiseen. Minulla oli töitä tehtävänäni. Varmaan mietittekin miten 16- vuotias nuori on otettu mukaan vastaavanlaisiin työpiireihin, mutta sanotaanko näin, että olen kaiketi aikalailla poikkeustapaus kuuluessani leirin johtokunnan lähipiiriin. Elämä leirin johtajan poikana on kieltämättä rankkaa. Sen mukanaan tuomat velvollisuudet ovat aivan omaa luokkaansa enkä toivoisi vastaavanlaista kenellekään.

Saavuin juuri parahiksi näkemään uudet vangit. Sydäntäni riipaisi nähdä kokonaisia perheitä; Lapsia ja aikuisia jonossa alistuvan kohtalollensa ja marssivan siistissä jonossa päät kumarassa kohti varmaa kuolemaa. Jäin sivummalle silmäilemään tapahtuman kulkua. Kylmä katseeni hipoi väkijoukkoa käyden jok'ikisen pikimmiten läpi päästä varpaisiin. Ei saanut katsoa liian pitkään. Piti pysyä vahvana eikä missään nimessä saanut heltyä. Oli vaarallista antaa katseen viipyillä liian pitkään jonkun kasvoilla ja perehtyä kaikkeen siihen kipuun ja tuskaan, jota noiden ilmeet peilasivat tähän maailmaan. En kuitenkaan voinut muuta. Terävä henkäys livahti raotettujen huulieni välistä kohdatessani suurinpiirtein omaa ikäluokkaani edustavan miehen väkijoukossa. Olin rehellisesti sanoen yllättynyt. Eikö hän tiennyt, että lyhytkin katsekontakti väärän ihmisen kanssa voisi olla lyhyin oikotie kuolemaan vai eikö hän yksinkertaisesti vain välittänyt siitä tosiasiasta, että leikki parhaillaan hengellään. Näkökenttäni sumentui. Vedin syvään henkeä. Unohtuessani tuon muukalaisen silmiin olin näemmä unohtanut myös toisen varsin merkittävän asian, jonka luulisi olevan itsestäänselvyys; Hengittämisen. Kun kuva jälleen kirkastui, oli mies poissa. Hän oli kadonnut tyrmiin johtavaan tunneliverkostoon muiden vankien vanavedessä ja minä seisoin yksin niiden risteyskohdassa keskellä avaraa tilaa. Lähdin kävelemään omia jälkiäni kohti majoitustani mistä olin hetkeä aiemmin lähtenytkin, mutta jokin oli muuttunut. Yksi ja sama kuva kummitteli mielessäni rinnallaan aate, jonka olin päättänyt toteuttaa; Minun täytyi nähdä hänet uudestaan.