─ ❝Zombit syövät aivoja. Siitä voimmekin päätellä, että jokainen teistä on turvassa. Minä olen ainoa, joka tästä porukasta on vaarassa❞, Rurik tuhahti edes vilkaisematta meitä. Vaikka hänen sanansa olivat jäätä äänensävyä myöten, pieni hymynkare nou...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
❝ Give me all your love 'Cause for all we know We might be dead by tomorrow❞ ─ We Might be dead by tomorrow, Soko
─ JACOB CLARKE
Rankkasade ryöppysi pikimustalta taivaalta sumeita ikkunaruutuja vasten ja rummutti kulunutta peltikattoa rajusti. Vettä oli vyörynyt taivaalta kuin kaatamalla yötä päivää useamman vuorokauden ajan, eikä loppua rajuilmalle näkynyt. Katselin lasittunein silmin havupuita, jotka heiluivat voimakkaan tuulen mukana niin rajusti, että yksi vähänkin heikompi yksilö antaisi varmasti pian periksi ja kaatuisi rajuilman lannistamana märkään maahan. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun jossain lähellä välähti salama ja taivas jyrisi korviahuumaavasti. Kirkas valo tulvi sekunnin murto-osaksi hämärään keittiöön niin, että synkkiin varjoihin unohtuneet seinien likatahrat ja nuhruiset astiakasat muistuttivat jälleen olemassaolostaan.
Ympärilläni vallitsi piinallinen hiljaisuus, joka oli jatkunut jo päiväkausia. He olivat poissa lopullisesti. He olivat jättäneet minut yksin juuri silloin, kun olisin heitä eniten koko elämäni aikana tarvinnut. Kuinka alhainen ja säälittävä ihmisraunio piti olla, että hylkäsi ainoan lapsensa ja pakeni uuden miehensä kanssa, kun hengenvaarallinen virus levisi ulkomaailmassa hälyttävän nopeaa vauhtia ja tuhosi ihmiskuntaa pala palalta?
Koko lyhyen elämäni ajan olin totellut nimeä Jacob Clarke. Ikää oli vuosien varrella kertynyt kuusitoista sairaalloisen pitkää vuotta, joiden aikana en ollut saavuttanut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Minut löysi yleensä piileksimästä Englannin pikkukaupungista, Hungerfordista, pienestä syrjäseudun omakotitalosta maissipeltojen keskeltä.
Hiuspehkoni oli sävyltään lämpimän suklaanruskea, ulkomuodoltaan paksu ja laineikas harakanpesä, joka oli kasvanut hiukan yli mallistaan ja valui siksi häiritsevän usein silmille. Minut oli lisäksi varustettu lehtivihreillä silmillä ja siroilla kasvonpiirteillä. Ruumiinrakenteeltani olin melko hoikka, en mikään hauras kukkakeppi, mutta varsin pienikokoinen poika silti. Verhouduin yleensä kuluneisiin, hiukan ylisuuriin bändipaitoihin ja hiilenharmaisiin löysiin farkkuihin. Mikään erityisen silmiinpistävä tapaus en siis ollut. Tylsä ja tavallinen enemmänkin, joka sulautui massaan kuin naula heinälatoon.
Mutsi oli aina ollut ulkoisesti harvinaisen viehättävä nainen, aivan eri maata kuin minä, mutta äidinrooli ei ollut häneltä koskaan sujunut edes siedettävästi. Pohdin yhä usein miksi hän ei päätynyt aikoinaan aborttiin ja jatkanut villiä sinkkuelämäänsä kuin mitään vahinkolasta ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Miksi kuusitoistavuotias, todennäköisesti epäkypsä ja typerä teini oli päättänyt pitää lapsen, vaikka elämäntilanne oli ollut mitä epäsopivin? Miksi hän oli päättänyt pitää lapsen, vaikka tuore isä oli kadonnut kuin pieru Saharaan välittömästi äidin pamahdettua paksuksi? En ymmärtänyt alkuunkaan. Mutta ehkä minun ei tarvinnutkaan.
