─ ❝Zombit syövät aivoja. Siitä voimmekin päätellä, että jokainen teistä on turvassa. Minä olen ainoa, joka tästä porukasta on vaarassa❞, Rurik tuhahti edes vilkaisematta meitä. Vaikka hänen sanansa olivat jäätä äänensävyä myöten, pieni hymynkare nou...
Ops! Esta imagem não segue nossas diretrizes de conteúdo. Para continuar a publicação, tente removê-la ou carregar outra.
Auringonvalo lipui hiljalleen pellavanväristen laskosverhojen takaa niin, että kullankeltaiset säteet valuivat lattian poikki vaaleanruskeille seinille ja valaisivat sotkuisen huoneen läpikotaisin jokaista pimeää sopukkaa myöten. Raotin unenpöpperöisiä silmiäni hiukan ja haukottelin makeasti. Olin jo kääntämässä kylkeä vajotakseni uudelleen uneen, kun jäätävä totuus iskeytyi vasten väsyneitä kasvojani yhtä armottomasti kuin nyrkki.
Helvetin epidemia.
Unenrippeet katosivat tokkuraisista silmistäni yhtä vikkelästi kuin äiti viime sunnuntaina uuden typerän miehensä kanssa. En olisi halunnut nousta lämpimän peiton silkinpehmeistä syövereistä koskaan, vaan olisin halunnut kääriytyä sen sisään, uskotella itselleni että kaikki oli hyvin ja tuudittautua takaisin uneen vaaleanpunaisten hattarapilvien ja yksisarvisten sekaan. Mutta se ei käynyt päinsä.
Lähtökohdat olivat surkeat: mitä kuusitoistavuotias pentu voisi tilanteessani edes tehdä epätoivon pohjattomassa lammikossa vellomisen ja raastavan ylianalysoinnin lisäksi? Aivan, huutoitkeä keittiön lattialla homeenhajuisen lattiamaton päällä ja toivoa parasta ja pelätä pahinta. Eli ei juuri mitään, mistä oikeasti saattaisi olla apua selviytymisen kannalta.
Minun oli päästävä Bristoliin ja etsittävä Kilby käsiini, mutta rahaa ei ollut riittävästi. Aseitakaan ei kirvestä lukuun ottamatta löytynyt, mutta en ollut sataprosenttisen varma olisiko siitäkään mitään apua, jos minun pitäisi oikeasti tarttua toimeen ja taistella hengestäni. Jäätyisin todennäkoisesti välittömästi ja saisin sanoa hyvästit elämälleni ihmisenä. Ajatus ei erityisemmin houkutellut, mutta minulla ei ollut kovin paljon valinnanvaraa. Joko kuolisin nälkään tai zombi raatelisi minut. Siistiä.
Lupasin itselleni että pohtisin kurjaa rahatilannetta ja selviytymisstrategioita myöhemmin, ja nappasin ikivanhan koulurepun lattialta sängyn vierestä. Tyhjensin sen sisältä kaiken ylimääräisen, kuten esimerkiksi koulukirjat, jonka jälkeen vetäisin pähkinänruskean yöpöydän keskimmäisen laatikon auki ja pakkasin reppuun taskulampun ja itse ostamani ensiapulaukun mukaan. Tarvitsisin lisäksi ainakin köyttä, puukon ja tulentekovälineet. Pursuilevasta ja epäsiististä vaatekaapista keräsin mahdollisimman kestäviä ja lämpimiä vaihtovaatteita ja viikkasin ne siististi reppuun. Kurkistin vielä nopeasti sängyn alle varmistaakseni ettei sinne jäisi homehtumaan mitään käytännöllistä, mutta näin hämärässä vain pari pölypalloa ja kirjoituspöydän kynäkupista eksyneen lyijytäytekynän. Kun olin kiertänyt huoneen pari kertaa läpikotaisin ja kerännyt kaiken hyödyllisen, kiiruhdin natisevia puuportaita pitkin alakertaan lääkekaapin ääreen. Valikoimassa ei ollut paljon kehuttavaa, mutta tungin laukkuuni kaiken, mitä äiti oli jättänyt jälkeensä. Seuraavaksi suuntasin etsimään jotain, jolla voisin elättää itseni. Kirosin ääneti kun huomasin, ettei ruokaa ollut muutamaa näivettynyttä omenaa ja leipäpussia lukuun ottamatta. Juuri minun tuuriani.
