"Olipa kerran", vanhempi poika aloitti, mutta keskeyttikin sitten hetkeksi. Hän mietti sanojaan tarkaan. "Helvetillinen yhteiskunta, jonka johtaja oli itsekäs diktaattori, joka ei välittänyt kansastaan ja antoi ihmisten kärsiä", poika jatkoi. Pojan ääni oli kärkäs ja kireä ja nuorempi poika pystyi kuulemaan myös turhautumisen.
"Oliko se siinä. C'mon hei. Mä luulin sun olevan hyvä kaikessa", nuorempi poika kiusoitteli vanhempaa.
"Kyllä. Se oli siinä, eikä sillä tarinalla ole onnellista loppua", toinen vastasi.
Kaksikko istui vanhan korkean tehdasrakennuksen katolla. Päivällä oli ollut hiostavan kuuma ja edelleen oli lämmin, mutta ilma ei ollut enää tukahduttava. Auringonlasku värjäsi taivaan kauniin väriseksi.
"Mä en osaa, enkä mä halua kertoa tarinoita", vanhempi sanoi tiukasti. Hän haroi kädellään ruskeita hiuksiaan.
"Miksi sä olet aina noin negatiivinen?", nuorempi kysyi nauraen. Hän heilutteli jalkojaan katon reunan yli. Vanhempi katseli häntä tarkkaavaisesti ja oli valmiina ottamaan kiinni, jos toinen jotenkin päätäyisi vahingossa liian reunalle. Tämä vain hymyili ja nautti säästä.
"Miksi sä olet aina noin positiivinen? Mä en ymmärrä sua. Sunhan pitäisi olla vihainen! Hallituksen sotilas käytönnössä sokeutti sut", vanhempi pauhasi. Hymy hyytyi hieman nuoremman kasvoilta. He olivat hetken hiljaa ja aurinko jatkoi laskemistaan.
"Mä olin väärässä paikassa väärään aikaan. Sitä paitsi ei ole mitään järkeä olla katkera ja vihainen jollekin asialle, jota ei voi enää muuttaa. Mä en myöskään halua hautoa ja suorittaa mitään kostoa", nuorempi selitti rauhallisesti. Hän tuijotti kaukaisuuteen näkemättä melkein mitään. Hän näki vain hieman valoa ja varjoja. Häntä vanhempi poika ei vain kyennyt ymmärtämään. Hän ei pystynyt käsittämään, kuinka toinen oli niin rauhallinen ja sinut asian kanssa. Hän oli jo niin vihainen toisen puolestakin, että jos tuo olisi sattunut hänen omalle kohdalleen, hän olisi kiehunut raivosta. Elämä oli rankkaa, eikä yhteiskunta pitänyt kenestäkään huolta. Kaikkien oli selvittävä yksin. Molemmat olivat pienestä pitäen varastelleet selvitäkseen vaikeimpien aikojen yli.
"Näyttääkö auringonlasku kauniilta?" nuormepi kysyi. Hän liikutti kättään betonista kattoa pitkin löytääkseen toisen pojan. Hän jätti sormensa toisen käden sormien lomaan.
"Kyllä", vanhempi vastasi hiljaa huokaisten. Hän käänsi katseensa taivaasta takaisin vieressään istuvaan toveriin. Pojan vaaleat hiukset, jotka näyttivät kultaisilta siinä valossa, olivat sekaisin. Arvet koristivat kasvoja.
"Olipa kerran parempi yhteiskunta - parempi maailma."
Pojat tuijottelivat auringonlaskua, mutta oikeasti vain toinen näki sen. Aurinko laski, ja hämärä ja uusi yö valtasivat kaupungin.
YOU ARE READING
Mustaa rakkautta
Random❝ Voi rakas, en mä itsekään enää tiedä, mikä on tärkeää tai totta, mutta älä ota tätä liian vakavasti, nää on vaan mun ajatuksia. ❞ Kun rakastetaan muita paljon, itseä liian vähän ja itketään ikävästä. Lastuja ja muita sepustuksia.
