Mustaa rakkautta

Tän pitikin kertoa susta, mutta ei näin suoraan

[joulukuun lopulta vuodelta 2020]

Keittiössä haisi rööki. Flanellipaita päälläni haisi jollekin miestenhajuvedelle, jonka nimeä en muistanut ja jota en edes muistanut laittaneeni paidan ollessa päälläni. Tuoksu oli lohdullinen, mutta samaan aikaan se myös oksetti. Molemmista hajuista oli pakko päästä eroon. Kämpän omistajalle olin väittänyt etten edes polttanut, mutta tälläkin hetkellä parvekkeen lattialla oli mustia jälkiä ja tuhkaa. Paita taas... Se sekoitti yhä enemmän mun jo valmiiksi sekaisin olevaa päätäni. En mä kuitenkaan jaksanut sitä pestä tai tuulettaa.

En jaksanut edes kuunnella musiikkia. Normaalisti jostain kaikuvat costeen ja Paperi T:n sanat olivat poissa. Yksiöön voi selvästi eksyy ja mun kämppä oli lihansyöjäkasvi yötä päivää. Tai sitten se oli vaan mun mieli. En ollut jumissa yksiössäni. Olin jumissa mun mielessä ja hitaasti mun mieli alkoi syöpymään mun yksiöön samaan tapaan kuin tiskit keittiössä alkoivat leviämään helvetiksi. Vessaa ei edes tarvinnut miettiä. Ei sitä tarvinnut siivota, jos sinne ei ollut asiaa, jos ei syönyt eikä juonut. Monta vuotta hyvän kokoiset farkut olivat väljät. Samalla siitä tunsi sairasta mielihyvää mutta se myös ahdisti enemmän kuin mahdollisesti mikään muu.

Se radiohiljaisuus teki samoin. Se oli niin helppoa. Se oli liian helppoa ja mieli nautti siitä, että jokin oli kerrankin helppoa, vaikka se olikin väärin. Se oli myös niin tuttua. Tuttuus on helppoa, koska silloin tietää, miten kaikki menee. Kun on tuttua, tietää jokaisen oman ajatuksen mutkan ja tien jolle se lähtee. Silloin ei ole vastassa risteyksiä tai liikenevaloja, ei merkkejä tai viittoja, joita ei ole koskaan opetellut. Mikä oli tutumpaa kuin radiohiljaisuus, ei se edes tuonut mukaanaan yksinäisyyttä. Ei se koskaan.

Niillä hetkillä kun oli hiljaista saattoi leikkiä ettei ollut olemassa. Se vasta helppoa olikin. Tekee vain kaiken pakoillisen ja ehkä vielä vähemmän. On vähemmän. Harmi, ettei voi hengittää vähemmän. Harmi, ettei sydän voi sykkiä vähemmän. Kunpa voisikin kuunnella sitä ääntä vähemmän.

Yksin ja hiljaisuudessa voi tehdä vähemmän väärin. Ainoa, jota kohtaan voi tehdä väärin, on ihminen itse ja se on ehkä yksi helpoimmista olotiloista.

Muista, että helppo ei välttämättä ole hyvää, sanon itselleni harhaillessani ohi vaatekaapin ja ulko-oven ties monettako kertaa. Ehkä tuollaistakin ehtii sanomaan jossain välissä kun on kyllästynyt haukkumaan itseään sairaaksi. Kun on ehkä pariksi sekunniksi kyllästynyt haukkumaan maailmaa sairaaksi.

Mieli huusi hetken helppoutta, helpotusta. Olisiko elämä ollut helpompaa, jos olisikin ihastunut päätä pahkaa siihen suloiseen mopopoikaan? Olla hetken inttileski, kinastella siitä suostuuko toinen syömään kasvisruokaa, hienoilla illallisilla juottaa toinen känniin, koska perkele olihan se söpö aina jostain kummasta innostuessaan, sivellä sormen päillä vankkaa kroppaa ja olla yksin omassa pienessä lihansyöjäkasvissa, kun toinen opiskeli lääkiksessä. Päästää joku sellainen yöksi sinne lihansyöjäkasviin. Oisko helppoa olla yksinäinen, jos muuten kaikki olisi helppoa?

Olisiko helppoa jatkaa pientä arpea ranteessa piirtämällä siitä veitsellä noppa? Merkkaisko se uhkapeluuta ja riskien ottoa samalla tavalla kuin tatuointi? Toisko se edes vähän enemmän onnea?

Tässä vaiheessa olin päätynyt parvekkeen kautta sohvalle tai sitten sohvan kautta keitiöön. Ei ollut väliä minne oli menossa, kun ei nähnyt eteensä tai taakse. Mielenkiintoista miten samaan aikaan teki mieli hukuttautua kylpyammeeseen, mutta myös vetää pää täyteen viinaa ja tanssia yksin kuulokkeet päässä aamunkoittoon. Tiesin, etten kuitenkaan tulisi tekemään kumpaakaan. En tulisi tekemään mitään muuta kuin vaeltamaan läpi asunnon uudelleen ja uudelleen. En jaksanut muuta, en yksinkertaisesti jaksanut, eikä kukaan ollut pakottamassa tekemään muuta. Tässä vaiheessa ei kukaan nähnyt mitä tein, vaikka he yrittivätkin katsoa perääni. Minäpä en kääntynyt katsomaan taakseni. Kuka ei joskus polttanut siltaa tai paria? Kaikki niin tulisivat tekemään, oli asia iso tai pieni.

En jaksanut. Mitään. Ketään. En edes itseäni. Herään yhdeltä päivällä kun olen nukkunut puolivuorokautta. Kuuden tunnin hereillä olon jälkeen on taas väsy. Silti joku käy mielessäni. Mitähän sä teet? Mitähän sä ajattelet? Ketkä sun mielessä vierailee? Olisiko helpompaa, huojentavaa, jos ilmoittaisit, että mä en käy siellä enää? Et sä sitä varmaan edes ilmoittaisi. Susta ei vain enää koskaan kuuluisi mitään.

Tajuatko sä, että mä tajuan mikä muissa ihmisissä kiehtoo? Niin nään sen. Niin hyvin ja läheltä, liikaa sitä kaikkea. Tieto lisää tuskaa. Niin kai se oikeastikin menee. Haluut jotain mitä en ehkä voi tarjota. Ehkä. En ehkä nyt, mutta joskus, koska tällä hetkellä mä en osaa.

Tiiätkö haluisin juosta pakoon, maatua helvettiin, jos siis oletetaan että helvetti on maan alla, kun siihen viitataan, niin se on aina alla. Koska se olisi helpompaa. HELPOMPAA, ymmärrätkö?? Helppo ja ei ovat tämän tiedoston toistetuimmat sanat. Mä haluan helppoa, mutta en saa sitä. Saan sitä mitä haluan, mutta ei helppoa. Lohdutan itseäni ajatuksella, että hyvien asioiden takia kannattaa taistella. En mä susta luopuisi.

Tän piti kertoa susta, mutta ei näin suoraan. Ei koskaan näin suoraan. Koska mä en ole suora ja sä vihaat sitä. En mä teen niin, että sä vihaisit, mä en vain pysty ja sitä sä vihaat. Sanot, ettet vaadi mitään, mutta sä kyllästyt varmasti, jos et saa mitä haluat. Kuvittelisin, että siinä ihminen katkeroituu. Katkeroituu niin, että alkaa vihaamaan. Rakkauden ja vihan välillä on vain ohut viiva, väli, kuilu, pieni kuoppa. Ihan sama.

Ajatus sun menettämisestä sattuu, mutta jotenkin mä odotan, että niin käy. Sä flirttailit mulle kun olit varattu. Flirttailet kaikille kun olet varattu. Pientä ja viatonta. Paskat. Eli mun ei siis tarvitse luopua mun kännisistä flirttailuista. Tiiätkö mä flirttailen kännissä vaikka peilikuvani kanssa jos muuta seuraa ei löydy. Vittu, kun aina löytyy, ihan sama onko se kaveri vai joku tuntematon.

MEIDÄN PITÄÄ PUHUA, MUTTA NAUTITAAN NYT HETKI TÄSTÄ RADIOHILJAISUUDESTA.

Tuoli, jota korjasit, hajosi toisesta kohtaa.

Mä eksyin yksiöön ja sekosin.