Kaikujen ranta

Luku 8: Katkeruus

Evannan sanat kieppuvat hänen omassa päässään vielä kahden yön päästäkin. Amelia ei ole ihminen. Gjon näyttää edelleen häkeltyneeltä keskustelun jäljiltä, nuoren miehen keskittyminen on tiessään. Rannat ovat tyhjiä, kyseleminen ei auta. Sana kadonneesta kuninkaan veljentytöstä leviää rannikolta toiselle. Evanna tietää epäilynsä todeksi. Amelia on jossakin muualla kuin ihmisten kynsissä.

Totuus Ameliasta on kaihertanut Evannaa monta pitkää vuotta. Viisitoistavuotiaasta Evanna on työskennellyt kuninkaalle, katsellut tämän lähipiiriä, tullut tutuksi Amelian kanssa. Amelia kasvoi kiinni hänen sydämeensä, mutta ei kuten pistävä piikki, vaan kuten lempeä köynnös, joka kuuluu kiinni häneen. Hän katseli vuosia, kuinka Amelia jatkoi merelle tuijottamista kuin osa hänestä puuttuisi ja odottaisi häntä aaltojen kuohuissa.

Evanna muistaa yhä yön, jona herra Grimm paljasti hänelle totuuden. He seisoivat alakerran salissa, Amelia oli jo mennyt huoneeseensa. He kumpikin tiesivät, ettei tyttö ollut nukkumassa vaan tuijottamassa hiljaa merelle. Herra Grimmin silmissä oli kyyneliä. Evanna, tiedätkö, hän ei ole minun tyttöni. Amelia. Hän ei ole minun.

Jokin loksahti paikoilleen. Kivuliaasti, mutta kerralla. Evanna ymmärsi vihdoin, miksi herra Grimm takertui tyttäreensä kuin tämä olisi kallisarvoisin lahja maailmassa. Hän tuli minulle merestä. Meri antoi minulle tyttären. Silloin kuu loisti kauniimmin kuin koskaan sen jälkeen. Herra Grimm hoki useaan otteeseen, kuinka Amelia oli hänen pieni ihmeensä. Tyttö, joka uskottiin merestä hänen huostaansa.

Mies kertoi vain veljelleen. Kaksin he kantoivat salaisuutta aina siihen päivään saakka, jona herra Grimm uskoi sen Evannalle. Amelia ei ole ihminen. Amelia on meren maalle uskoma tyttö. Evannaa huimaa. Nyt meri on viimein vaatinut omansa takaisin. Evanna tietää etsintäretken turhaksi. Amelia ei löydy, ellei meri itse halua tämän löytyvän.

Aamu on hiljainen ja kuulas, merilinnut eivät huuda ja aallot ovat tasaisia. Evanna on nukkunut levottomasti, nähnyt unta kirkkaasta kuusta. Gjon seisoo jo laivan keulassa kuin merimies konsanaan. Mies on heittänyt ruskean takkinsa kevyesti olalle. Gjon ei huomaa Evannan tuloa. Nainen jää katsomaan miestä, imee tämän piirteitä kuin yrittäisi jo kuvitella, kuinka Amelia syleilisi tätä miestä, kantaisi tälle lapsia maailmaan. Evannaa kylmää. Hänen pieni Ameliansa, joka on tuskin koskaan kantanut yhtäkään maallista ajatusta päässään. Hän ei kykene näkemään Ameliaa tämän miehen käsivarsilla. Amelia ei tunne mitään niin todellista kuin halu miestä kohtaan.

"Me emme tule löytämään häntä näiltä rannikoilta", Evanna huokaa astellessaan Gjonin vierelle. Vieno merituuli pyyhkäisee hänen ruskeita suortuviaan. Hän siirtää ne syrjään ja painaa hatun syvemmälle päähänsä.

"Minun on vieläkin vaikea uskoa, että... että..."

"Ssh." Tästä salaisuudesta ei puhuttaisi päiväsaikaan.

"Tiedätkö sinä, mitä sellainen voi tarkoittaa? Että lapsi syntyy merestä?"

"Meren ydin tahtoo jotakin. Sille, että Amelia kasvoi ihmisten keskuudessa, täytyy olla jokin syy."

"Tämä kaikki on niin suurta. Olisi paljon helpompaa, jos Amelia olisi vain kidnapattu."

"Emmehän me voi sitä vielä varmaksi sanoa. Minä en toivo hetkeäkään, että Amelia olisi jonkun merirosvon matkassa."

"Sinähän saisit siitä hyvän tekosyyn päästä räjäyttelemään merirosvoja taivaan tuuliin."

"Vinoiletko sinä minulle, poika?" Evanna mätkäisee Gjonia olkaan. "Ei riitä, että merirosvot tapetaan räjähdyksessä. Minä kiskon heiltä ripsiä yksitellen."

Gjon tuijottaa Evannaa pitkään. Evannalla on maine merirosvontappajana. Jos kuningas Louis tarvitsee kuulustelijaa, Evanna on ensimmäisenä jonossa. Hän on kiduttanut tietoja paantuneemmastakin merenkävijästä. Hän on kuullut raavaiden miesten huutavan äitejään, itkevän ja oksentavan hänen jalkojensa juuressa. Asioita, joita Amelian ei koskaan tarvitse tietää hänestä. Amelia on puhdas ja hyvä.