Kaikujen ranta

Luku 9: Kupla

Kapteeni King on erilainen kaikista niistä miehistä, jotka Amelia on koskaan kohdannut. Tristan on pitkä ja roteva kuten moni merenkävijä, mutta hymy hänen päivettyneillä kasvoillaan on aurinkoinen, aivan kuin pahimmatkaan tuulet eivät voisi sitä hänen kasvoiltaan puhaltaa. Amelia muistaa joskus keskustelleensa merirosvoista seurapiireissä. Eräs aatelisneito kumartui pöydän yli hänen luokseen ja kuiskasi, että merimiehet ne sitten ovat komeita. Minä olen nähnyt Tristanin ryöstöretkellään, ja se vasta olikin näky. Älä kerro sulhaselleni! Kikatusta ja punastelua. Asioita, joita Amelia ei kykene ymmärtämään, vaikka kuinka kurottaisi niitä kohti.

Tristania katsoessaan Amelia kykenee silti ymmärtämään, mitä jopa aatelisneidot ajattelevat tästä. Vasta nyt, kun mies seisoo hänen edessään, hän ymmärtää ensi kertaa elämässään, miltä tuntuu ajatella jotakuta komeaksi. Tristan ei ole komea siksi, miltä hän näyttää. Tristanilla on lempeä, turvallinen aura, jota Amelia ei kykene selittämään itselleen. Häntä on koko ikänsä varoiteltu merirosvoista, mutta nyt, kun hän vihdoin katsoo sellaista silmästä silmään, hän tuntee pelkkää lämmintä tyyneyttä. Tristanissa ei ole kulmia, joihin törmätä. Tristan tuntuu turvalliselta.

Sen kaltaiset tuntemukset ovat kaikki, mitä Amelialla on tästä maailmasta. Pelkkiä sisäisiä aavistuksia siitä, millaisia asiat ovat luonteeltaan. Merituuli, linnut, ihmiset. Kaikki yhtä kaukaisia ja vaikeita. Joskus Amelia joutuu vain arvaamaan, miksi asiat ovat tulleet sellaisiksi kuin ne ovat. Hän ei kuulemalla ja katsomalla ymmärrä, miksi nuoret naiset hihittävät, miksi hänen isänsä ja setänsä ajattelevat enimmäkseen rahaa ja miksi Evanna on joskus niin suunnattoman vihainen. Sellaisten asioiden ja hänen välissä on syvä kuilu. On kuin joku olisi jo syntymässä laittanut verhon hänen ja maailman välille ja olettanut, että hän itse osaa siirtää sen.

Tristan on yksi ensimmäisistä ihmisistä, johon katsominen ei herätä välitöntä pelkoa ja hämmennystä. Ei pelkoa siitä, että tämä olisi paha, vaan ymmärtämättömyyden pelkoa. Sen kanssa Amelia on elänyt koko ikänsä. Mutta Tristan on erilainen. Mutkaton. Tristania voi katsoa ja hymyillä, koska mies itsekin hymyilee eikä tässä ole mitään monimutkaista tai hankalaa.

Olisi helppoa, jos Amelia ei olisikaan ihminen. Hän voisi kuitata kaiken sillä, että hänen aistinsa ovat erilaiset, eri tavoin rakennetut. Kunpa hänelle olisi sana, jokin, joka selittäisi, miksi kaikki vaatii ylimääräistä ponnistelua. Hän oli ensimmäistä kertaa koskaan aivan vastauksien äärellä, ja sitten virtaus tempaisi hänet pois. Amelian tekisi yhä mieli karjua kurkkunsa tyhjäksi, huutaa ja itkeä, vaikka siitä ei ole mitään apua. Niin hänelle on kerrottu.

"Kuulehan, Amelia", Tristan sanoo tullessaan lähemmäs. "Minä en voi missään nimessä tiputtaa sinua omalle rannikollesi. Ymmärräthän..." Tristan pyöräyttää silmiään.

"Sinä pärjännet, jos jätämme sinut jollekin lähirannikolle."

"Tuota... Uskoisin." Vastaus ei näytä vakuuttavan Tristania, joten Amelia vetää opetellun hymyn kasvoilleen. "Kyllä minä pärjään."

"Sinä olet melkoinen neito, tiesitkös?"

Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Amelia räpyttelee ripsiään.

"Lähdit noin vain yksin merelle. Meren alle! Syvyyksiin! Sellaista ei kuule tee moni raavas mieskään. Mutta sinäpä teit. Aikamoista."

"Meri on turvallinen."

Meri on aina ollut turvallinen. Ainoa asia, jota Amelia ymmärtää. Vedessä hän tuntee vihdoin olevansa oma itsensä ilman, että hänen tarvitsee selitellä kaikkea sitä, mitä on ja mitä ei ole.

"Tristan... Millainen mies sinä oikein olet? Sinä et vaikuta laisinkaan sellaiselta kuin ne tarinat, joita sinusta kerrotaan."

Tristanin remakka nauru pakenee jälleen ilmoille. Siinä on jotain ilahduttavan peittelemätöntä, Amelia pitää sen kuuntelusta.