Kaikujen ranta

Luku 30: Tarpeeksi

Evanna seisoo kauhunäytelmän keskellä lähes lamaantuneena. Gjon on aivan hänen lähellään, poika ei ollut se, joka laukaisi aseen kohti Louisia. Gjon ei osuisi ohi. Amelia tuntuu säiteilevän myrskyn silmässä, takana palava laiva piirtää hänelle kieroutuneen sädekehän. Tyttö on kauniimpi kuin koskaan, kaikki kipu tekee hänestä todellisen ja selvän Evannan silmien edessä. Hän tahtoisi suudella Ameliaa sateessa, painaa tämän laivan reunaa vasten, vaikka tilanne olisi kenelle tahansa muulle väärä. Jokin Evannan sisällä kertoo, että tämä on hänen viimeinen tilaisuutensa. Amelia ei palaa hänen luokseen. Amelia ei ole enää heidän Ameliansa.

Totuuden edessä Evanna ei ole katkera. Hän tarkkailee tilannetta, katsoo Louisin hervotonta ruumista hellästi pitelevää Tristania ja heitä vierestä tuijottavaa Salvatorea. Takana laiva palaa, viattomat siviilit kuolevat meren raivoon. Tämä on heidän vikansa. He suututtivat meren. Sade sataa raskaana heidän ylleen, mutta edes Louisin laivan kannelle leviävä veri ei lunasta kaikelle loppua. Evanna tuijottaa Ameliaa, tyttöä, joka tuntuu täällä yhtä epätodelliselta kuin tarinat merenneidoista ja hirviöistä. Amelia on mereltä saapuvista kaiuista kaikkein voimakkain.

"Että pitikin elää riittävän vanhaksi nähdäkseni tämän", Salvatore karjuu myrskyn yli.

"Älä", Amelia sanoo. "Älä sano noin."

"Kaikessa tässä on se riemu, että tiedän vihdoin etsineeni sinua väärästä paikasta."

"Etsineesi häntä? Eihän sinun pitänyt..." Evanna ehtii avata suunsa.

"En minä häntä etsinytkään." Salvatoren vino hymy on entistäkin intensiivisempi. "Ette kai te kaikki kuvittele, että me vihasimme Louisin kanssa toisiamme pelkästään yhden prinsessan vuoksi? Me halusimme samaa asiaa. Sillä erotuksella, että hän ei tuntenut mitään kohtuutta sen etsimiseksi."

Siinä se tulee. Tunnustus, viimein. Evanna ajattelee äitiään, jota ei tuntenut, joka on nyt pelkkä kirous hänen huulillaan. Hänen äitinsä oli Salvatorelle kallis, koska tästä saattoi hyötyä. Eivätkä nämä miehet todella koskaan ajattele mitään muuta kuin keinoa iskeä suoraan ytimeen?

"Tristan, hoi, kokoa nyt hyvä luoja itsesi", Salvatore huokaa yhä Louisin päälakea suukottavaa Tristania. Evannaa miehen katsominen vain sattuu. Hän ei keksi sellaista tilannetta, jossa Louisin ja Tristanin on ollut mahdollista rakastua toisiinsa, mutta Tristanin katsominen särkee yhtä kaikki. Tristan ei ole saastainen kuten suurin osa miehistä. Miehellä on lempeä sydän, eikä sen särkymistä ole kaunista todistaa näin läheltä.

"Sopiiko kapteenille todella näyttää tuolta kaikkien edessä? Sinun oma miehistösi odottaa tuolla, varmasti valmiina pommittamaan meitä, jos teen jotakin hätiköityä. Tahdotko näyttää heille tämän?"

Tristan ei kykene sanomaan mitään.

"Anna hänen olla", Evanna sihahaa.

"Tiesitkö sinä tästä?"

"En todellakaan", Evanna sanoo, "mutta anna nyt ihmiselle tilaa, häneen sattuu, etkö sen vertaa näe?"

Salvatore naurahtaa.

"Luulisi sinun kaikista ihmisistä tietävän, miten vähän sellainen minulle merkitsee."

"Niin, kyllä minä näin, miten sinä nautit, kun miehesi kiskoivat uhreiltasi raajoja irti. Saastainen pelkuri, et itse voinut edes koskea uhreihisi."

"Minä olen kapteeni. Niin olet näkemykseni mukaan sinäkin nyt, ja silti sinä tahraat kätesi vereen."

"Minä sentään teen kaiken sen itse."

"Vaan etpä taida tehdä enää tämän jälkeen." Salvatore nyökkää Louisiin päin.

"Lopettakaa." Amelian kuulas ääni. Salama iskee hänen takanaan. Evannaa kylmää. Milloin tytöstä, jota hän rakasti koko sydämestään, tuli joku, jota koko meri seuraa?