Kaikujen ranta

Luku 20: Meren kasvatit

Hiljaisuus on rikkoutumaton. Tristan tuijottaa tyttöä, jonka piirteet kuu valaisee. Pieni nenä, paljon luomia, suuret, alati ihmettelevät silmät. Amelia. Tyttö, jonka ei pitänyt olla täällä. Amelia ei kykene kääntämään katsettaan, Tristan tuntee, kuinka aika jähmettyy hetkeksi paikalleen ja he molemmat tuijottavat toisiaan sen raoista. Sitten Amelia avaa suunsa ja ajan rattaat käynnistyvät taas.

"Anteeksi." Ei mitä tai miksi. Tristan vetää peiton Louisin alastoman vartalon suojaksi ja kiskaisee lähimmät housut jalkaansa.

"Tuota noin, hei vain, Amelia", Tristan hymähtää. "En kuvitellut meidän tapaavan uudelleen näin pian."

Amelia vain tuijottaa vuoroin häntä, vuoroin tyynyä vasten makaavaa Louisia. Tristan tietää, kuinka paljon häpeä ohjaa Louisin jokaista liikettä. Nyt, rakkaan veljentyttären seisoessa hänen edessään, hän näyttää pelkästään paljaalta ja pieneltä, Tristanin silmissä paljon nuoremmalta kuin hän on. Tristanin tekisi mieli sivellä ja suudella rakastaan, mutta hän tietää, miten paljon Louis vihaisi sitä jonkun katsoessa.

"Tule tänne. Istu alas. Jutellaan."

Amelia istuu Louisin lepotuolille. Hänen silmänsä ovat yhä suuret hämmästyksestä.

"Mietit varmaan, kuinka me tunnemme toisemme."

"Mietin, miksi minun rakas setäni ei katso minua edes silmiin."

"Häntä hävettää."

"Eihän siinä pitäisi olla mitään hävettävää, että haluaa koskea toista. Olen vain yllättynyt, siinä kaikki."

Tristania hymyilyttää. Tämä nuori nainen on aivan ihastuttava. Jokin Amelian tavassa ajatella on uskomattoman kiehtovaa, Tristanin tekisi mieli vain istua ja kuunnella, kuinka Amelia puhuu.

"Hän oli minun vankini", Louis avaa viimein suunsa, mutta ei edelleenkään katso Ameliaan. "Laivastoni – sillä kertaa ei Evannan johtama, jos mielit tietää – saartoi hänet ja toi King's Shoreen. Pidin häntä vankina, mutta hoidin kuulustelut itse. En tiedä, miksi hoidin ne itse, ehkä minä..."

Ehkä me olimme valinneet toisemme jo ensikatseella. Tristania polttaa. Tämä mies on saanut hänet luopumaan kaikista periaatteistaan. Hän rikkoo omaa luonnettaan vastaan suutelemalla kuninkaan niskaa. Mutta kun Louis vain katsookin häntä...

"Kuulusteluista tuli lopulta jotain muuta. Me... me pidimme toisistamme."

"Minä annoin ensimmäistä kertaa elämässäni sydämeni jollekin muullekin kuin merelle. Meri on aina ollut ainut todellinen rakkauteni, mutta Louis, hän... Hän riisui minut aseista."

"Myös kirjaimellisesti."

"Totta", Tristan naurahtaa. "Joten me olemme tapailleet. Olen pahoillani, Amelia, mutta taidan olla rakastunut sinun setääsi."

Hiljaisuus laskeutuu jälleen. Amelia tuntuu punnitsevan joka sanaa mielessään. Tristania ihmetyttää, ettei tyttö ole kysynyt sitä olennaisinta – miten hän, merirosvo, on voinut rakastua viholliseensa. Ja miten Louis, kuningas, on sallinut itsensä tulla läheiseksi merirosvon kanssa. Mutta Amelia ei kysy mitään sellaista. Amelian huulille leviää vieno hymy, kun hän katsoo Tristania silmiin.

"Oletteko te kaksi onnellisia yhdessä?"

"Olemme", molemmat vastaavat yhtä aikaa. Tristan hivuttaa varoen kätensä Louisin omalle, ja Louis sallii hänen pitää sen siinä.

"Hyvä. Se on ainoa asia, jonka halusin kuulla."

"Amelia... Me voimme puhua tästä ja kaikesta muusta päivänvalossa. Voit rauhassa mennä nukkumaan. Onko sinulla kaikki hyvin?"