Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 31

OLIVIA

"Mitä te oikein maleksitte siellä?" Joel huusi kauempaa edestämme. Olimme lähteneet pienellä porukalla kiertämään läheistä luontopolkua vapaapäivän kunniaksi. Olimme vuokranneet pienemmän auton kyseiselle päivälle ja ajaneet noin puolen tunnin matkan reitin alkupäähän. Reitti ei ollut kovin pitkä, mutta se oli melko mäkinen. Minä, Niko ja Joonas kävelimme hitaammin kapeaa hiekkatietä ylöspäin, kun taas Joel ja Olli kiitivät menemään eteenpäin minkä jaloistaan pääsivät. "Menkää te vaan, nähdään siellä taukopaikalla!" Niko huusi takaisin. Olli nosti peukalonsa pystyyn, jonka jälkeen Joelin ja Ollin hahmot katosivat mutkan taakse. "Miten ne jaksaa vetää tuota vauhtia?" Niko puuskahti takaani. "Antaa niiden mennä, mulle tää vauhti on ihan sopiva", totesin takaisin hieman hengästyneesti. "Sama juttu, ei kyllä lähde nyt kovempaa", Joonas oli samaa mieltä.

Hetken aikaa käveltyämme kuulin takaani Nikon kysyvän Joonakselta nauraen: "Missä sä Porko olit taas viime yönä?" Tunsin hetkellisesti, kuinka lihakseni jännittyivät enkä uskaltanut kääntyä vilkaisemaan taakseni. Koska edellinen yö oli vietetty hotellissa, oli Joonas hiipinyt illalla huoneeseeni. "Mistä sä niin päättelet että mä olevan ollut jossakin?" Joonas kysyi huolettoman kuuloisesti. "Joel sanoi, että sä olit mennyt vasta aamulla teidän huoneeseen. Mehän lähdettiin kuitenkin kaikki sieltä keikkapaikalta yhtä matkaa takas hotellille", Niko totesi. Se oli totta. Harvinaista kyllä, kukaan ei ollut eilisen keikan jälkeen lähtenyt jatkoille. Joonas oli hiljaa ja kun uskalsin vilkaista taakseni, näin Nikon vilkuilevan Joonasta olkansa yli leveästi virnuillen. "Olitko sä taas jonkun mimmin luona? Mistä sä Porko revit näitä?" Niko kysyi itsekseen hekottaen. "Ei kuulu sulle", Joonas vastasi naurahtaen itsekin ja iski Nikolle silmää. Käännyin jälleen katsomaan eteeni pysähtymättä. Vielä joku kerta jäisimme kiinni. Oli vain ajan kysymys, että joku huomaisi jotain.

Olimme Joonaksen kanssa todenneet, että oli helpointa antaa muiden ymmärtää hänen reissunsa naisseikkailuiksi. Tottahan se periaatteessa olikin. Pari päivää sitten Niko oli kysynyt minulta, mitä mieltä olin asiasta ja häiritsikö Joonaksen toiminta minua. Olin heilauttanut huolettomasti kättäni ja nauranut, että Joonas saa tehdä mitä haluaa. Minulla oli hieman huono omatunto siitä, että en voinut kertoa Nikolle asian todellista laitaa. Olin kertonut hänelle vuosien saatossa lähes kaiken ja aina vaikeiden paikkojen tullen hän osasi antaa juuri oikeita neuvoja. Nyt jos koskaan olisin niitä tarvinnut. Omat ajatukseni menivät päivä päivältä enemmän sekaisin ja kaksi ääntä riiteli päässäni. Toinen sanoi vakavalla äänellä, että tämä kaikki olisi parempi lopettaa ennen kuin tilanne menisi liian sekavaksi. Toinen taas vienolla äänellä käski elää ja unohtaa murheet. Heidän seuranaan jossain mieleni sopukoilla huusi kolmas, erittäin hiljainen, kuin tukahdutettu ääni. Se kyseli, pidinkö Joonasta enää vain kaverina.

Ajatuksissani kävellessäni en ollut huomannut, että hiekkatien pätkä oli loppunut ja tie oli kaventunut entisestään kiviseksi poluksi. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, tunsin kuinka yksi kivistä muljahti jalkani alla vieden tasapainoni. Ehdin ottaa käsilläni vastaan maahan ennen kuin pääni olisi osunut kiviin, mutta polveni ehti ottaa ensimmäisenä osumaa. "Olivia!" kuulin Joonaksen huudahtavan takaani. Muuten pysyin hämmentyneenä paikoillani puoleksi käsieni varassa maassa maaten. Kaikki oli käynyt niin nopeasti etten ollut ehtinyt vielä tehdä tulkintaa siitä, sattuiko minuun. Pinnistin itseni istumaan ja vilkaistessani käsiäni näin molempien kämmenien olevan vereslihalla ja tihkuttavan pienesti verta. Käsiäni tuijotellessani Joonas ja Niko kyykistyivät viereeni. "Nyt näyttää ikävältä", Niko totesi katsoen polveani. Nostin itsekin katseeni polveeni ja huomasin senkin vuotavan verta. "Ootko sä kunnossa? Sattuuko suhun?" Joonas kysyi katsoen minua hieman hätääntyneen kuuloisella äänellä. "Joo, mä luulisin", vastasin hieman poissaolevasti ja yritin keskittää ajatukseni ruhjeisiini. Tilanne ei ollut niin paha kuin se ensisilmäyksellä näytti. Liikutin jalkaani ja se vaikutti toimivan normaalisti polven vuotavaa haavaa lukuun ottamatta. Toista rannettani jomotti hieman, mutta se johtui luultavasti sen saamasta tärähdyksestä. "Noi pitää kyllä puhdistaa", Joonas sanoi katsoen käsiäni ja kaivoi repustaan vesipullon. Ojensin käteni häntä kohti ja Joonas alkoi hitaasti valuttaa vettä kämmenilleni. Vesi kirvelsi vereslihalla olevia kämmeniäni hieman ja samassa huomasin itkeväni. Minua ei varsinaisesti sattunut mihinkään, mutta luultavasti tilanne purkautui itkuna. Joonas kuitenkin näytti huolestuneelta, lopetti veden laskemisen ja kysyi uudelleen: "Olivia, sattuuko suhun?" Pudistelin päätäni mutten sanonut mitään kyynelien valuessa poskilleni. Tällainen itkupilli minä olin. Vaikka olin tunnepuolella kovettanut itseni, saatoin alkaa itkemään yhtäkkiä mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.