38. Numero

267 29 12
                                    

Joonas

Ihme ja kumma saimme kuin saimmekin lennot yllättävän nopeasti. Kalliiksihan se tuli, mutta Joel on tällä hetkellä tärkeämpi. Ties mitä se mies vielä keksii.

Isäni ihmetteli, kun autoon kapusikin neljä muutakin miestä kun vain minä. Olimme vähän laittomasti takapenkillä, sillä Aleksi istui Ollin sylissä. Onneksi matka ei ollut pitkä ja se taittuikin yllättävän nopeasti. Tottakai jouduimme vähän selittelemään isälleni tätä kaikkea, mutta hän onneksi ymmärsi ja ehdotti itse, että jos voisi heittää meidän Joelin lapsuudenkodin pihalle. Tottakai suostuimme, koska senhän takia olemme täällä. Ja älkää nyt luulko, että kerroin mistä Joel suuttui. Enhän minä nyt sitä missään tapauksessa olisi voinut kertoa omalle isälleni. Hänhän olisi varmasti saanut sydänkohtauksen ja ajanut meidän lähimpään ojaan. Sen verran fiksu olen. Ja ehkä vain parempi jos vanhempani eivät tiedä tästä mitään.

"Noni, tuu sitten ajoissa kotiin", isäni sanoo viereltäni kuskin paikalta kun auton vierellä komeilee Joelin kotitalo. Isäni kuulostaa siltä kuin olisin vieläkin jokin 13-vuotias esiteini joka ei osaa pitää huoltaan itsestään.

"Joojoo, älä jaksa nyt", marisen irroittaessani turvavyötäni. Puolet tästä autosta ovat jo ulkona kun isäni paasaa minulle turvallisuusohjeita. Ihankuin Joel olisi jokin murhaaja. Tai eihän sitä tiedä jos saan heti ensimmäisenä puukosta kun pimpotan ovikelloa. En yhtään ihmettelisi.

"Ja Joonas, älä rupee syyttelemään ketään", isäni sanoo vielä kun ovi on jo auki ja minä puoliksi ulkona.

"Joojoo, ymmärrän. Voinko nyt mennä?", tuhahdan tympääntyneesti. Tiedän, että isäni yrittää vain auttaa, mutta joskus hän on aika rasittava. Eikä pitäisi kiukutella hänelle, koska hän ei ole nähnyt minua ikuisuuksiin, mutta silti.

"Joo voit", isäni sanoo, jolloin nousen kunnolla ja työnnän sen jälkeen oven kiinni.

Tommi, Niko, Olli ja Aleksi seisovat rivissä kuin armeijassa konsanaan. Kuulen, kuinka isäni auto lipuu viereltäni pois.

"Kuka uskaltaa koputtaa ja juosta sitte karkuun?", kysyn vitsikkäänä rivissä seisovilta ystäväviltäni. He vilkaisevat kaikki toisiaan ja lopulta päätyvät katsomaan minuun.

"No tavallaan sun takia me täällä ollaan, joten..", Niko sanoo vinkaten lopussa minuun.

Katsahdan pelokkaana valkeaan oveen päin, jonka takana varmasti piilee vihainen härkä. Se haluaisi varmasti lävistää vatsani joka kohdasta niin, että lojun maassa pienenä veriklönttinä. Samalla haluan testata millä mielellä tämä kyseinen härkä on. Jos se ei vaikka tällähetkellä vihaisia vaaleahiuksista pörröpäätä vaan sitä kaikille tuttua punaista liinaa. En halua olla sen uhri.

Värisevin askelin kuljen kivetystä pitkin kohti ulko-ovea. Perässäni kulkee kunnon lammaslauma. Voin ainakin mennä heidän taakseen piiloon, jos tilanne näyttää uhkaavalta.

Koputan hellästi oveen. Pelkään, että kukaan ei edes kuullut sitä, koska se oli niin vaimea.

Hetkeen ei kuulu mitään. Ehdin jo katsahtaa takanani oleviin ihmisiin kysyvänä. Heidän katseena kuitenkin kertoivat kuinka minun pitää vain odottaa. Päätän kokeilla uudelleen. Koputan kovempaa ja tällä kertaa useamman kerran. Jos nyt ketään ei näy, luovutan.

"Jos ne on vaikka käymässä kaupassa", Aleksi arvelee. Käännyn heihin päin ja astun jo yhden askelman alaspäin, kun kuulun lukon kääntyvän oven toisella puolella. Käännymme heti kaikki takaisin oven suuntaan, jonka raosta kurkistaa Joelin isä.

"Terve! Mitäs te täällä teette?", hän sanoo hymyillen ja avaten ovea enemmän.

"Onko Joel kotona?", kysyn välittömästi. Vähän töykeää olla tervehtimättä.

My love, I'll be okay. || Joonas PorkoWhere stories live. Discover now