My love, I'll be okay. || Joonas Porko

62. Levyjulkkarit Ⅱ

Viivi

"Miten se kehtaa tehä noin? Sitä on itekki petetty ja nyt se vielä ite alentuu tollaseen!", huudan sekaisessa mielentilassa kyyneleet poskillani Aleksille vessakäytävällä. Aleksi on epätoivoisesti yrittänyt rauhoitella minua ja kertoa, ettei asia ole niin vakava kuin sivusta katsottununa ehkä vaikutti.

"Hei Viivi, nyt rauhotu ihan oikeesti. Joonas oli vitun mulkku tuolla noin äsken, mutta sä et oo ees kuunnellu sen versiota. Mitä jos mitään ei oo oikeesti tapahtunu?", Aleksi väittää kiven kovaa. Sisälläni kiehuu miltein samalainen viha kuin silloin kun Joonas lähti töihin vaikka meillä piti olla ihana päivä kahdestaan, nyt se vain kiehuu astetta kovemmin ja lämpöitila alkaa lähennellä kahtasataa. Mistä minä tiedän jos vaikka Joonas ei oikeasti mennyt studiolle vaan tuon naisen luokse jota hän ei yhtään näyttänyt torjuvan. Suorastaan Joonaksen otsassa luki: "istu syliini, olen vapaa."

"Kyllä mä näin ihan omin silmin, kuinka se Barbieta muistuttava blondi bimbo kosketteli mun poikaystävää kuin omaansa!", kiihdyn. Ihankuin tappelisin Aleksin kanssa, vaikka hän yrittää vain auttaa.

"Nyt sä ylireagoit ja huolella", Aleksi sanoo ja huokaisee pienesti.

"Ai olisko susta ok jos Ollin viereen istuis joku ja tekis sille vaikka jonkun sylitanssin? Oisko ok?", kyselen raivonpartaalla.

"No en mä sitä tarkottanu. Ja nehän voi olla vaikka jotain vanhoja kavereita. Mistä sä tiedät ku raivoot mulle, vaikka oikee maalitaulu on tuolla ihmisten joukossa", Aleksi kyseenalaistaa. Tuhahdan hänelle vihaisena ja pistän käteni puuskaan. "Ja mä ymmärrän sua. Ei toi tunnu kivalta, ei missään tilanteessa."

Tuntuu kuin kaikki raivo olisi yhtäkkiä kitetynyt suruksi joka purkautuu itkuna ulos. Suolatipat tipahtelevat poskilleni ja kova suojakilpeni vain häviää ympäriltäni. Hyvä kun en lyyhisty Aleksin jalkojen juureen sikiöasentoon.

"Hei, kaikki on ihan hyvin", Aleksi lohduttaa rauhallisena ja ottaa minut lempeän lämpimään halaukseensa. Juhlameikit ovat levinneet pitkin poskiani ja kasvojani abstraktin taiteen tavoin, ja juhlafiilikseni on maan tasolla. Haluaisin vain kotiin itkemään ihan rauhassa, tai ei ehkä kotiin. Jos vaikka Netalle pääsisi yöksi.

"Ei, mun o-on pakko lähtee. Sano Joonakselle ettei oota m-mua ihan heti takas", sanahdan yhtäkkiä itsevarmana, irrottautuen Aleksin syleilystä. Pyyhkäisen kyyneleet poskiltani yhtään enää miettimättä menevätkö meikkivoiteeni kasaan vai eikö.

"Siis mihin sä meet? Tuolla on pimeetä ja kylmä, et sä voi vaa lähtee tonne yksin", Aleksi huolestuu, tarttuen varmuuden vuoksi minua hellästi ranteesta.

"En mä tiedä. V-vaikka Netalle. Mun on p-pakko päästä pois täältä", kerron nyyhkien.

"Mä lähen sun mukaan, mennään mun luo. Sähän saat jonkun hypotermian tuolla ja ties ketä tuolla tähän aikaan liikkuu", Aleksi huolehtii, joka saa pienen hymyn nousemaan itkuisille kasvoilleni.

"Ei sun tarvii. Sun pitää olla täällä. Mä tilaan vaikka taksin", kerron. Aleksi epäröi vielä jankkaamista, mutta luovuttaa kuitenkin nyökkäilyyn. Hän nostaa ranteessani olevan kätensä olkapäälleni ja silittää sitä varovaisesti peukalollaan.

"Pidä huoli itestäs", Aleksi sanoo katsoen suoraan itkusta punaisiin silmiini. Nyökkään hänelle vakuuttavasti hymy kasvoillani.

"Heippa", sanahdan ja käännyn pois päin vessakäytävältä. Alan ottamaan varmoja askelia kohti ulko-ovea, kunnes muistan että ulko-ovelle päästäkseni minun täytyy taiteilla itseni pyöreän tanssilattian ohitse, jonka laitoja ympäröi kaiteet. Kaiteiden sisäpuolella on pöytiä joissa istuu paljon ihmisiä.