My love, I'll be okay. || Joonas Porko

63. Perillä

Joonas

"Kauan sä meinaat tuijottaa vielä tota näyttöö?", kysyn keittön tasoon nojaillen kahvikuppi kädessäni. Viivi on valehtelematta istunut samassa kohdassa, samassa asennossa melkein jo tunnin, vaikka kello näyttää vasta juuri ja juuri kymmentä. Viivi ei kuulemma enää saanut unta, sillä tänään on viimeinen päivä ottaa opiskelupaikka vastaan. Hän tuijottaa koulupaikkaansa vastaanottomahdollisuutta Opintopolusta.

"No kun en mä tiedä!", hän parahtaa tuskissaan lyöden nyrkkinsä hellästi puista pöytää vasten. Lasken kahvikuppini keittiön tasolle, kävellen sitten tyttöystäväni luokse ruokapöydän ääreen. Istahdan viereiselle tuolille, Viivin yhä tuijottaessa läppärin näyttöä tukka takussa, poski koukussa olevaan polveen nojaten. "Kerro sä", hän rauhoittuneena sanahtaa.

"Muistatko mitä sä lupasit mulle niissä juhlissa? Sä sanoit, että tää ei lopu ja että sä pidät huolen siitä", muistutan. Viivi kääntää kauniit kasvonsa omiani päin neutraalilla ilmeellä. Voin ehkä jopa vähän tulkita niistä ahdistusta ja jännitystä.

"Joo muistan, mutta saako lupauksia välillä rikkoa? Ajattele nyt kuinka vaikeeta tästä tulee. Tää kuulostaa hyvin paljon nyt siltä, että mä haluaisin nyt vaan päästä susta eroon ja nopeesti muuttaa toiseen kaupunkiin, mutta se ei oo niin. Jos mä voisin mä en edes ajattelis mitään koulupaikkaa ja paiskisin vieläkin töitä siellä minikahvilassa vaan sen takia, että mä saisin olla sun kanssa. Tyhmänä idioottina mä menin sinne tyhmiin pääsykokeisiin ja jostain kumman syystä mä joudun nyt istumaan tässä ja miettimään mun suurimman unelman ja rakkauden välillä", Viivi parahtaa, ja hyvä kun hän ehtii lauseiden välissä happea ottamaan.

"Sanoitko sä rakkauden?", varmistan hymy huulessani. Viivi menee hieman hämilleen ja hymyilee kiusaantuneesti.

"J-joo, taisiis...en mä tiedä", Viivi änkyttää epämääräisesti siirtäen katseensa läppäriinsä. Näen hänen punastuvan. "Tai mä yritän nyt tässä vaan sanoa, että en mä ehkä kestäis sitä että mä joudun olemaan niin kauan erossa. Et sä kuitenkaan ehdi viikonloppusin Turkuun ja viikolla mulla on koulua. Meidän aikataulut ei mitenkään mätsää ikinä. Mun ois heti alussa pitäny pistää tälle stoppi, eikä vaan sotkeutua pahimman kerran mun tunteisiin."

"Noinko sä ajattelet?", kyseenalaistan Viivin kertomusta. Nainen hiljalleen kääntää katsettaan opiskelupaikastaan minuun ja nyökkää surullisena.

"Meitä molempia vaan sattuu enemmän jos me tehään tästä vaikeeta. Sun koko elämä on Helsingissä. Sun työt, sun kaverit, kaikki", Viivi selittää alakuloisena.

"Mutta sä et oo", sanahdan vastaan. Viivi hiljenee ja näen hänen ahdistuksensa läpi hänen kasvojensa. "Eikä tästä tarvii tehä vaikeeta. Edetään päivä kerrallaan ja katotaan miten tää lähtee sujumaan. On mullakin pari kaveria joiden tyttö-/poikaystävät on asunu jossain muualla kun ne ite. Ne silti sai kaiken toimimaan täydellisesti ja mä uskon myös niin meidän tilanteessa. Eikä Helsingistä Turkuun oo kun parin tunnin ajomatka. Etkä sä voi jättää tällasta tilannetta käyttämättä, johon sä oot käyttäny satoja tunteja aikaa", jatkan.

"Uskotko sä niin? Mä haluan olla 100% varma", Viivi epäröi yhä purren alahuultaan hellästi. Kierrän oikean käteni Viivin olan yli hänen toiselle puolelleen ja painan pääni hänen olkapäälleen.

"Mä uskon jos säkin uskot", totean hiljaa. Paksu pehkoni varmasti kutittaa Viivin kasvoja, mutta hän ei viitsi vain sanoa siitä mitään.

"Se vaan tuntuu niin väärältä jos mä nyt lähden johonkin Turkuun", Viivi tuhahtaa napaten kädestäni kiinni joka lepäsi reiteni päällä, joita peittävät harmaat college housut.

"Eihän se oo kun kolme vuotta. Sitten sä voit muuttaa takasin tänne, ja eikö se sun kämppis ehdokkaaski ollu ihan kiva", tsemppaan Viiviä vaikka se pahalta tuntuukin päästää hänet lähtemään.