Myrkyn ainekset, haavojen resepti

Luku 6

Koko ryhmä oli saanut ensimmäisen tehtävän suoritettua. Olivia ja minä hiippailimme sivummalle juttelemaan Pandan kanssa.

"Ihan hyvin se meni", Panda nauroi.

Olivia ja minä vaihdoimme katseita. "No joo", vastasin. Seuraavaa haastetta kohti.

Huomasin välillä vilkuilevani taakse. Kenties sen takia, että halusin nähdä Danielin.
Ei, nytkö tämä hullunmylly alkaa? Nytkö minäkin liityn siihen joukkoon, joka kikattelee välituntisin jonkun "tosi söpön tyypin" takia? Olivia on vaikuttanut minuun ehkä vähän liikaa.

"Uuu se laitto taas snäppiä! Sillä on päivä jo loppu, aika epäreilua." Olivia murjotti ja otti kuvia täysin samalla ilmeellä.

"Nii, se onki kaks vuotta meitä vanhempi ja amiksessa." sanoin terävästi ja Panda naurahti.

Vaelsimme pitkin metsikköä, kunnes saavuimme sillalle. Siinä kohtaa oli pakko erkaantua omiin ryhmiin. Me vaihdoimme koiranpentuilmeet keskenämme ja menimme kuuntelemaan seuraavan tehtävän. Olin kuolla tylsyyteen.

...

Iltapäivämme päättyi urheilukentälle jalkapalloiluun. Panda oli ihan liekeissä kentällä, Olivia äänekkäimpänä kannustajana (minä tulin hyvänä kakkosena). Vilkuilin kyllä välillä Danielia, pakko myöntää. Mutta hän oli hyvä jalkapallossa, melkein Pandan tasoa. Ja hän erottui kentältä; ihan jokaisella ei ole sinisiä hiuksia.

"Sun pitää puhua sille. Kysy vaikka sen snäppiä", Olivia kuiskasi kannustushuutojensa välillä.

"En mä ehdi. Mua tullaan hakemaan koulusta."

Olivia kohautti olkiaan. "Mutta me kävellään takasin koululle."

"No joo, varmaan omissa ryhmissä", tuhahdin. "Mä voin puhuu sille ens viikolla."

Olivian vuoro tuhahtaa. Sitten hän luovutti ja keskittyi kannustamiseen taas. Minäkin kannustin, mutta en pystynyt keskittymään. Vatsani aloitti taistelun, kun en ollut vielä päässyt kotiin ja koko iltapäivä oli kulunut kävelyssä. Suljin silmäni ja hengitin rauhassa. Kohta. Ihan kohta.

Panda teki maalin ja koko joukkue hyppi kentällä voiton merkiksi. Olivia ja minä hypimme paikallamme. Ulkopuolisen silmään me vaikutimme kunnon fanitytöiltä.
Olin ylpeä kavereistani. Toki nyt oli kyse pienestä koulumatsista, mutta olin ylpeä silti. Tiesin, miten paljon Panda piti jalkapallosta. Hän varmasti saavuttaisi vielä paljon sillä uralla.

Opettajat lähtivät sen merkiksi, että koulupäivä oli ohi. Pikkuhiljaa oppilaatkin valuivat koululle keräämään reppujaan.

Daniel lähti yhtä matkaa muutaman kaverinsa kanssa. Katsoin epätoivoisena Oliviaa ja toivoin Pandan tulevan nopeasti sieltä, mihin oli ikinä mennyt.
Katsoin hätäisenä puhelintani. Ei vielä viestiä.

"Herranjestas mene puhumaan sille!" Olivia tökkäsi minua.

"Mutta eiks me kävellä koululle yhessä?" kysyin pieni epätoivo äänessäni.

"Kyllä me selvitään tää pieni matka ilman sua."

Noh, en osannut enää riidellä vastaan, joten lähdin. Vatsani teki heti ensimmäisten askeleiden aikana täyskäännöksen. Käännyin vielä katsomaan Oliviaa, joka vain hymyili ja vilkutti. Näin paljon minua kaivataan kavereideni seurassa.

Pieni tuuli piti silmäni auki. Olin melkein kuollut kuumuuteen takkini kanssa. Äiti ja isä ylipukivat minut aina tähän aikaan vuodesta. Syksyllä voisin mennä T-paidassa ulos, eikä mitään ongelmaa. Välillä mietin, miten heidän aivonsa oltiin viritetty.

Koulun piha oli erittäin autio. Yksittäiset keinut lähellä aitaa olivat kerrankin vapaat. Keinut olivat oppilaskunnan idea; koulun piha olisi vielä tyhjempi ilman niitä. Mutta mielestäni yksittäiset keinut muuten harmaalla pihalla olivat yhtä masentavat.
Hain reppuni ja toivoin salaa törmääväni Danieliin. Kun hän ei maagisesti ilmestynyt aulaan, menin pihalle odottamaan kyytiäni.

"Onko sullakin tylsää?"

Säikähdin ääntä vieressäni. Daniel oli maagisesti ilmestynyt pihalle. Sydämeni taisi jättää pari lyöntiä välistä. Vai pysähtyikö se kokonaan?

"Sä oot myös kuviksessa, eiks nii?" Daniel hymyili.

"Joo, kui?"

Toivottavasti Olivia ei ollut ehtinyt sanomaan mitään tyhmää.

"Ei siis, mun mielestä sun työt on tosi hienoja."

Poskeni vaihtoivat väriä. "Aa, öö, kiitos. Mä piirrän paljon."

"Sen huomaa. Saisit opettaa mullekin joskus", Daniel naurahti. Hän oli tosi rento siinä missä minä olin täysi tuppisuu.

Isän auto kurvasi parkkipaikalle. "Kyyti tuli." Heilutin vielä pienesti ja kiirehdin autolle. No ei snäppiä, mutta tuli ainakin jotain sanottua.

Vasta autossa huomasin kuskin vaihtuneen. Matias hymyili minulle edestä. "En mä heti mihinkään ojaan aja."

"Onko tää sun eka kerta auton ratissa?"

"Ei, mä oon käyny jo kaupassa pari kertaa."

Matias oli tehnyt teorioita ahkerasti ja pääsi nyt vanhempien avulla ajelemaan mihin lystäsi. Kieltämättä tuli hieman ärtynyt olo, kun niin lyhyt matka mentiin autolla. Ympäristö kärsii.

"Kyllä mä oisin voinu kävellä", protestoin.

"Tekemällä oppii." Matias ja isä lausuivat kuorossa.

Matias oli kunnon ihmelapsi. Hän ei ikinä aiheuttanut ongelmia (paitsi ne, jotka sysäsi minun syykseni), hän hoiti aina asiansa ajallaan, oli tosi huomaavainen ja auttoi vanhempia. Koulukin meni melkein nappiin. Hänen pitäisi vain löytää kahden viikon sisällä harjoittelupaikka, muuten ei tule todistusta.
Se oli ainoa homma, jota Matias ei pystynyt aloittamaan. Kokeet, teoriat, näytöt, kaikki meni. Mutta hän ei vielä edes tiennyt, mistä aloittaa harjoittelupaikan etsimisen.

Katsoin puhelintani koko viisi minuuttia, mitä koululta meille meni. Jotkut olivat onnistuneet kiemurtelemaan opettajien katseiden alta kauppaan päivän aikana. Hymähdin.