At first sight

Totuus

"Sä voit jättää kengät siihen. Mun huone on yläkerrassa" selvitin Joonakselle.

Mä en edelleenkään voinut uskoa et olin todella kutsunut sen kotiini lukemaan mun sydänsuruisia tekstejäni. Lähdettyään täältä se soittaisi ensi tilassa Joelille ja kertoisi sille millaisen rääpäleen tuo oli mukaansa haalinut. Mähän sanoin! Ei alkoholista ollut milloinkaan hyötyä!

"Teil on kaunis kämppä" Joonas ihasteli.

Siitä voitiin varmasti olla montaa mieltä. Ehkä mä en itse nähnyt sitä samalla tavalla kun olin täällä kuitenkin asustanut koko ikäni. Mulle tämä oli vain talo muiden joukossa.

"Mutsi on arkkitehti. Se rakastaa sisustusta yli kaiken" kerroin sille.

Joonaksen silmät suureni hämmästyksestä. Ei kai tuo nyt niin ihmeellistä ollut. Toisaalta eipä me juuri oltu siitä puhuttu et millaisista kotioloista kukakin oli peräisin. Mitä nyt Joel oli kertonut isänsä työskentelevän paikallisen jääkiekkoseuran johtoportaassa. Se selitti kymmenet lätkämailat ja kiekot autotallin takaseinällä...

"Wau... entä sun isä sitte?" Joonas kysyi.

Mä johdattelin sen perässäni yläkertaan ja valmistauduin henkisesti elämäni noloimpaan kokemukseen. Hyvä se oli lievittää sitäkin ahdistusta puhumalla ensin vanhemmista.

"Se on rakennusinsinööri" selvensin.

Avasin huoneeni oven ja ohjasin Joonaksen sisälle. Se näytti todella hämmentyneeltä. Luojan kiitos mä olin aamulla kouluun lähtiessäni saanut heitettyä edes lattialla lojuneet roskat roskiin ja ylimääräiset vaatteet lattialta kaappiin. Siitä järjestyksestä ei sitten tarvinnutkaan puhua...

"Mä alan tuntea itseni toisen luokan kansalaiseks sun rinnalla" tuo tokaisi.

Naurahdin vaivaantuneena ja vedin huoneeni oven kiinni. Musiikin melusta päätellen broidi oli tullut jo kotiin. Pikku prinsessa oli ilmeisesti kaverinsa luona edelleen. Ainakin meidän perheen whatsapp-ryhmään aiemmin laittamansa viestin perusteella. Ja hyvä niin...

"Millä perusteella?" kysyin epäilevänä.

Sillä asialla nyt ei ollut mitään tekemistä mun kanssa et mitä mun vanhemmat teki työkseen. Ne oli niiden omia saavutuksia ja se siitä. Musta ei koskaan tulisi insinööriä tai arkkitehtia. Ei lääkäriä tai farmaseuttia. Mulla oli tasan yksi haave ja sen eteen mä olin valmis tekemään kaikkeni.

"Mun isä ajaa postia ja äiti on laikkari" Joonas tokaisi.

Nuo oli puolet tärkeämpiä ammatteja kuin kumpikaan mun vanhempien duuneista. Sitä ei huomannut kukaan jos inssi tai arkkitehti oli viikon pois töistä mut jos siivooja oli puoli päivää pois, koko mesta oli täysi kaaos. Turhaan se porukoidensa ammatteja vähätteli.

"Mitä sitten?" kysyin hartioitani kohauttaen.

Heitin reppuni koulupöydän viereen ja istahdin sängylle. Joonas katseli edelleen ympärilleen totaalisen hämmentyneenä. Ihan kuin se ei olis koskaan muiden makuuhuoneita nähnyt kuin omansa. Siitä mä löin vaikka vetoa et aivan varmasti oli nähnyt. Ja varmasti muutaman muunkin kuin vain Joelin ja muiden ystäviensä. Kyllä te tajusitte mitä mä sillä tarkoitin...

"En mä tiiä.. ne tuntuu niin vähäpätöisiltä sun porukoiden duuneihin nähden" tuo tokaisi.

Mun mielestä tuollainen keskustelu oli nykypäivänä täysin turhaa. Kaikki ammatit olivat yhtä arvokkaita ja jokaista tarvittiin pyörittämään tätä yhteiskuntaa jollain tavalla.

"Lopeta nyt.. kaikki duunit on ihan yhtä tärkeitä" sanoin sille hymyillen.

Tuo näytti levottomalta katsellessaan ympärilleen enkä mä oikein tiennyt mitä olis pitänyt ajatella. Kuvitteliko se tosiaan et meidän välillä oli jokin luokkaero meidän vanhempien ammattien vuoksi? Se oli tainnut opiskella ihan liikaa historiaa...

"No, missä sä piilottelet sun lyriikoita?" se kysyi vilkaisten muhun kysyvästi.

Luuliko se mun pitävän niitä täällä pitkin pöytiä? Mun kanssa samassa talossa asui kaksi nuorempaa sisarusta jotka varmasti olisivat käyttäneet hyödykseen mun huolimattomuuteni. Mä en halunnut kuvitellakaan mitä siitä olis seurannut jos mun tekstit olis päätyneet niiden käsiin.

"Tuu istumaan" vinkkasin sille sängyn suuntaan ja nousin itse seisomaan.

Kaivoin yöpöytäni laatikosta vanhan närsääntyneen vihkoni jonne mä olin sydäntäni purkanut kaikki nämä vuodet. Siinä se oli. Kukaan ei koskaan ollut päässyt siihen käsiksi eikä kukaan varmasti edes tiennyt sen olemassaolosta. Siksi kai musta tuntui todella oudolta antaa se jonkun toisen käsiin.

Käännyin kohti Joonasta ja katsoin sen kiinnostuneina odottaviin silmiin. Se istui mun sänkyni reunalla ja odotti saavansa mun päiväkirjani käsiinsä. Siltä se lähinnä tuntui...

"Sulla on kokonainen vihko" se sanoi hämmentyneenä.

Luuliko se mun kirjoittaneen ajatuksiani ylös vain jollekin pöytään liimattavalle muistilapulle? Siinä tapauksessa mä en olis kehdannut edes mainita kirjoittaneeni moisia.

"Joo..." vastasin hiljaa.

Istuin kädet hikoillen Joonaksen vierelle ja katsoin vain sylissäni olevaa vihkoa. Mä en ollut ajatellutkaan tämän voivan olla näin vaikeaa. Noiden kansien välissä oli paketoituna koko mun elämä. Tai siltä se ainakin tuntui. Kaikki ne asiat joista mä en milloinkaan ollut puhunut ääneen.

"Kuule... mä en oo koskaan näyttäny näitä kenellekään joten.." sanoin varovasti.

Joonas painoi hellästi kätensä mun käsivarren päälle ja katsoi mua kovin ymmärtäväisen näköisenä. Ihan kuin se olis tiennyt mitä mä ajattelin...

"Ei sun oo pakko jos se ei tunnu oikeelta" tuo sanoi lempeästi.

Se tuntui lohdulliselta kuulla. Mutta kaikesta siitä jännityksestä huolimatta jokin osa musta halusi Joonaksen näkevän nämä. Jostain syystä mulla oli vahva tunne siitä et Joonas oli juuri oikea ihminen lukemaan ne. Mun oli vaikea sanoa mikä mun mieleni oli saanut muuttumaan, mutta niin se vain oli.

Ojensin sille rakkaan vihkoni ja katsoin sitä varovasti hymyillen. Tämä tuntui todella naurettavalta. Kuvitelkaa vain itse et kaikki teidän ajatuksenne olisi yhtäkkiä kaivettu esiin...

"Älä sit tuomitse mua heti.. osa niistä on useiden vuosien takaa" kerroin.

Joonas hymyili myötätuntoisesti ja katsoi käsissään olevaa vihkoa. Se avasi tuon varovasti ja alkoi lukea silmät kiinnostuksesta kiiluen sen sisältöä. Mä pelkäsin kuollakseni siltä tulevaa tuomiota. En mä osannut sanoa oliko tuo itse kirjoitellut mitään. Lähinnä sitä silmällä pitäen et oliko sillä itsellään kokemusta asian suhteen.

"Wau.. sä oot ihan helvetin taitava" se henkäisi.

Mä katsoin sitä hämilläni ja odotin suunnatonta naurupurkausta. Sen oli oltava jokin vitsi. Ei se tosissaan voinut olla.

"Ihan totta Niko" se sanoi siirtäen katseensa muhun.

Ehkä sen sanat saattoi olla mitä oli mutta tuo katse ei valehdellut. Se oli ihan tosissaan. Se oli totaalisen hämmentynyt. Ja se aiheutti mulle lievää hyvää oloa. Mä hymyilin sille kiitollisena ja olin tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen tekemääni päätökseen.

***

Sanoja 921

Tää oli näköjää jääny julkasematta.. en tiiä mihi hukkaa oli jääny ku luulin julkasseeni tän torstain ja ihmettelin et miksei kukaa oo reagoinu mitenkää mut eipä ihmekää ku ei ollu ees lähteny (: