At first sight

LUKU22=Leffassa

Mä olin antanut Nikolle valtuudet valita mitä leffaa mentäis katsomaan kunhan se ei ollut kauhua. Kaikki muut vaihtoehdot mä kelpuutin. Mä en muutenkaan ollut mitään leffateattereiden suurkuluttajia enkä juuri elokuvista perustanut. Saati sitten osannut heittää hatusta jotain katsomisen arvoista leffaa. Mulle tärkeintä oli että mä pääsin viettämään Nikon kanssa lisää kahdenkeskistä aikaa. Se alkoi kiinnostaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Se olikin varmasti melko shokeeraava yllätys...

Tuo oli pyhästi luvannut että valitsisi jotain muuta mun pyynnöstä ja nyt se sitten nähtiin oliko sen päätös hyvä vai ei. Vaikka eipä mulla silti sen suurempia aikomuksia ollut ruveta valittamaan sen päätöksestä. Pääasia mulle et seura oli kohdillaan.

Mä seurasin Nikon perässä pitkin teatterin käytävää kun tuo etsi meidän paikkoja lippuaan vilkuillen. Se ei ollut suostunut antamaan mun omaani vielä sillä halusi pitää salassa loppuun saakka sen mitä me oltiin tultu katsomaan. Hyvä veto! Kunhan valkokankaalle ei oitis ilmestynyt mitään riivattua perhettä tai kammottavaa klovnia. Sitten se saisi katua päätöstään...

"Täs on meidän paikat. Kumpaan sä haluut?" Niko kysyi tarkastellessaan lipussa lukevia paikkanumeroita.

Mulle se oli yksi lysti. Kunhan pääsisi vain istumaan. Muutenkin meidän paikat näytti olevan melko hyvät eikä viereisilläkään penkeillä heti istunut ketään. Ja tuskin oli ihan juuri tulossakaan. Me oltiin saavuttu pelipaikalle sen verran myöhään ettei leffan alkuunkaan ollut juuri paljoa aikaa. Antisosialisoituminen sai siis alkaa...

"Ei oo mitään väliä" vastasin hartioitani kohauttaen.

Niko ojensi toisen lipuista mulle ja istui hieman keskemmällä olevalle paikalle. Mä istahdin sen viereen ja vilkaisin käsiini ilmestynyttä lippua. Leffan nimi ei sanonut mulle mitään mutta ikärajoitus 7 vuodesta eteenpäin kertoi ihan tarpeeksi. Kyse ei voinut olla mistään kovin pahasta...

"Kiva että lähdit seuraks" Niko sanoi tönäisten mua hellästi olkapäähän.

Olisinhan mä voinut keksiä vaikka ja mitä tekosyitä olla lähtemättä, vain sen varjolla et mä olin jo viimeksi osoittanut täydellisen nolouteni. Mä kuitenkin halusin antaa itselleni uuden mahdollisuuden, kun kerran Nikokin antoi. Ehkä se oli vain jotain alkujännitystä. Vastahan me oltiin tutustuttu.

"Totta kai! Kiva kun pyysit" vastasin kohteliaasti.

Musta ei olisi ollut siihen vaikka mä miten paljon olisin halunnut. Mä olin vasta nyt oppinut tunnistamaan omat huonot puoleni kiinnostuessani jostakusta ja nyt mä pelkäsin yli kaiken niiden ajavan Nikon pois. Ihan kuten kaikki muutkin ennen sitä kenestä mä olin ollut kiinnostunut.

"Totta puhuen.. mä pelkäsin ihan hulluna ettet sä oliskaan suostunut" se sanoi.

Ajatus siitä millaiseksi tuo kommentti sai mut itseni Nikon silmissä tuntemaan, sattui aika helvetisti. En mä halunnut vaikuttaa etäiseltä tai kylmältä ihmiseltä, enkä suoraan sanoen koskaan osannut ajatella kenenkään muunkaan näkevän mua sellaisena. Joel oli aina hokenut mulle sitä kuinka kiltti ja empaattinen mä olin. Ei kai mua turhaan kutsuttu kaikkien kaveriksi.

"Miks ihmeessä?" kysyin jopa hieman loukkaantuneena.

Enhän mä sen ajatuksen taustoja voinut tietää eikä mulla kai olisi ollut oikeuttakaan vaikuttaa loukkaantuneelta mutta minkä mä omalle pääkopalleni mahdoin. Kai mä pelkäsin että jos uskaltauduin viimein näyttämään jollekin vihreää valoa tunteideni varjolla, siinä kävisi huonosti. Joelin kyynisyys oli kai pikkuhiljaa tarttumassa myös minuun...

"En mä tiedä.. oon kai niin tottunut siihen ettei mun seuraa kaivata" se vastasi.

Käännyin Nikon suuntaan ja katsoin sitä harmistuneena. Kaikkien niiden tekstien takana joita mä olin saanut nähdä, oli niin herkkä ja epävarma nuori ihminen. Niin loukattu ja täynnä kolhuja. Siitä huolimatta se jaksoi yrittää. Se oli ihailtavaa vaikka kieltämättä aivan helvetin surullista.

Mä olin juuri aikeissa avata suuni kun valot alkoi hiljalleen pimetä. Mä en erottanut Nikosta enää kuin ääriviivat ja pitkät ruskeat yli olkapäiden ulottuvat hiukset. Se näytti jotenkin erityisen hyvältä tänään. Kovin viattomalta ja suloiselta.

Salin hämärtyessä kokonaan ja valojen sammuttua, mä tunsin hellän kosketuksen kädessäni. Mun sydän riehaantui tuosta kuin mikäkin villivarsa konsanaan. Mä yritin hengittää mahdollisimman normaalisti ja laskin mielessäni viiteen. Tartuin varovasti Nikon lämpimään käteen ja hetken tutkailun jälkeen ujutin varoen sormeni sen omien lomaan. Tämä alkoi mennä jo naurettavaksi... toivottavasti meidän edessä pyörivä elokuva tarjoilisi edes jotain viitteitä maskuliinisuudesta kun me ei sitä osattu tehdä.

Niko puristi hellästi mun kättä omassaan ja mä vain hymyilin tyytyväisenä. Niin mukavalta se tuntui.

Vaikka koko leffa olisi ollut tylsä ja täysin perseestä, se olisi silti mun elämäni parhaita kokemuksia. Mä tulisin muistamaan siitä juuri tämän hetken. Nikon hellän otteen mun kädestä.. 

***

Siit o sata vuot ko mä oo tätä viimeks julkassu ko tuntuu jotenki et ei oo iha lähteny ihmisil tämä stoori nytte