Little Lion Man

17. Kaksi

tw: puhe verestä ja keskenmenosta

Olli

Television sinertävä valon kajo hivelee nukkuvia ihmisiä sohvalla. Aleksi on notkahtanut tyynyjä vasten puoliksi kyljelleen, ja Aada on käpertynyt tämän kainaloon. Kello on kymmenen illalla, eikä sairaalaan lähteneistä ole kuulunut mitään. Aleksin kasvoilla on nyt syvät huolen uurteet. Asettelen viltin heidän päällensä. Rilla lepää levollisesti jalkopäädyssä. Vaikka se ei saisi edes koko sohvalla olla.

Siirryn raivaamaan keittiötä hämärässä valaistuksessa. Pieni lapsi saa yllättävän paljon aikaan sotkua. Mukana tulleet lelut ovat levittäytyneet ympäriinsä keittiö-olohuone akselia. Ihmeellisen paljon  pieneen reppuun mahtuu sälää. Saan koottua ne takaisin pussukkaansa. Puhelimeen kilahtaa viesti Joonakselta. Se on varmaan yrittänyt tavoitella Aleksia, mutta ei ole saanut vastausta.

22:14

- päästään lähtemään puolen tunnin sisään. nukkuuko aada?

22:14

- joo, nukkunut Aleksin kanssa sohvalla kohta tunnin :)

Joonas reagoi viestiin peukulla.

Vilkaisen taas olohuoneen sohvalle. Aleksi on nyt käpertynyt hieman Aadan ylle, laittanut kätensä tytön nukkuvan kehon yli kuin suojellakseen. Näinä hetkinä mieleeni hiipii ajatus, että pelaan vain jotain peliä hänen kanssaan. Aleksista olisi vanhemmuuteen, mutta minusta ei. Olenko itsekäs, kun pidän kynsin ja hampain kiinni hänestä? Samalla, kun meillä ei näytä olevan yhteistä tulevaisuutta. Olen kuullut itsekkyyden syytökset ennenkin, ja nyt ne tuntuvat taas raskaalta mielen päällä.

Käännyn kävelemään kohti portaikkoa. Jalat vievät kuin automaattisesti yläkertaan, ja siellä taas omalle vaatekomerolle. Kenkätelineen alta löytyy tuttu pahvinen laatikko, jonka sisällä..

.. On valokuva. Nuoresta kiharahiuksista naisesta, sylissään yhtä pörröpäinen pikkupoika. Äidin kasvot hehkuvat varmuutta, hartiat ovat ryhdikkäät ja linjassa. Hänen katseessaan on tietoisuutta oikeasta ja väärästä. Voi kumpa hän olisi saanut pitää tuon ryhtinsä pidempään.

"Onko se sun äiti?" Aleksin ääni säikäyttää irti muistoista. Vedän terävästi henkeä, kun sydän meinaa räjähtää ulos rinnasta. Tuntuu epämukavalta jäädä kiinni tällaisessa hetkessä. Tämä on liian intiimiä, vaarallista ja uhkaavaa. Olen laittamassa jo kuvaa takaisin laatikkoon, kun Aleksi nappaa sen kädestäni.

"Se on aivan sun näkönen." Hän sanoo silmät väsyneenä siristellen. Repäisen kuvan takaisin hänen kädestä, ansaiten hämmentyneen katseen.

"Onko sulla muita kuvia sun äidistä? Tai isästä?"

"Ei." Vastaan kylmästi ja laitan kuvan laatikkoon. Aleksi nojautuu vaatehuoneen karmiin.

"Miksi sä tulit katsomaan sitä kuvaa?"

Puren alahuulta, koska en tiedä itsekkään. Valehtelija. Aleksin levollinen asento Aadan vieressä muistutti etäisesti jotain vanhaa, sisälläni ikunta nukkuvan lapsen kokemaa tunnetta turvallisuudesta. Ihan kuin äiti suojelisi lastaan, kaikelta pahalta mitä maailma voi antaa.

"Etin jotain muuta." Totean ja sammutan vaatehuoneen valon, ja kävelen Aleksin ohi makuuhuoneen puolelle. Nuorempi nappaa kiinni ranteestani ja kiskaisee aivan kiinni itseensä.

"Älä valehtele." Hän kuiskaa, ja katsoo nyt kauluspaitani nappeja. Sormet hakeutuvat napeille. 

Mitä se oikein haluaa?