Little Lion Man

25. Avaimet

tw: oksentelua, ahdistusta, kuvailua väkivallasta/verestä/kuolemasta

Olli

Kipu vavisuttaa hereille. Kerkeän nousta ylös sängystä, ja tärisevin jaloin raahautua vessaan, kun annan ylen. Iltapalaleipä ja puoli pulloa punaviiniä ropisee vessanpönttöön.

Rintaa puristaa. Kun hengittelen kipua ja huonoa oloa pois, annan sormen vaeltaa vessan lattiakaakelien saumoissa. Miltä ne näyttäisivät veren peitossa? Värjäytyisikö saumat, pinttyisikö punasolut huokoiseen aineeseen?

Herään jatkuvasti siihen samaan muistoon. Rappukäytävän kaikuva kumina, ja muovimaton tuoksu. Isän tupakantumpit keittiönpöydällä ja äidin kukat maljakossa. Hyvä ja paha samassa huoneessa, samassa sängyssä, pääni sisällä.

Ja aina kun herään puolihuutoon, huomaan ettei Aleksi ole vieressä, eikä tule takaisin. Se tunne on sama, joka mylvi pienessä kehossani, isän kertoessa äidin kuolleen. Tuntuu, kuin Aleksikin olisi kuollut.

Toisaalta se muisto on halkonut todellisuutta myös hereillä ollessani. En voi sietää leikkokukkia kaupassa, vaan kävelen silmät suljettuna niiden ohitse kassajonossa.

Rillan kylmä kuono tökkii kyynärpäähäni. Pikkukoira vinkuu ja pomppii.

"Joojoo.." ähisen sille, ja nousen seisomaan. Koira on jäänyt vielä hetkeksi asumaan luokseni.

-

Lentokenttä on tavallista hiljaisempi. Ei ruuhkia lähtöselvityksessä, eikä lähtöaulassa. Aleksi kulkee takana, seuraa hiljaisena varjona. Haluan kivahtaa, että lopeta tuo. Samalla haluan ottaa hänet halaukseen ja taluttaa kädestä, pidellä kiinni ja ohjata läpi ihmisten.

Mutta ei hän ole minun. Katson kun Aleksi siirtelee hiussuortuvia silmiltään ja hieroo väsyneitä silmiään.

"Sopiiko jos Rilla on sun luona vielä pari päivää? En haluaisi viedä sitä Joonakselle uikuttamaan."

"Joo toki."

"Haen sen sitten kun tiedän, milloin pääsen.. kotiin.." Aleksi takeltelee. Eihän hänellä oli kotia.

"Antee-"

"Ei sun tarvitse pahoitella. Parempi näin." Tiedän kuulostavani hieman tympeältä. Emme vaihda enää sanoja loppuaikana.

-

Kello on tasan viisi. Istahdan sängyn reunalle ja puristan jyskyttävää päätä käsillä. Ei olisi ehkä kannattanut juoda sitä viiniä niin helvetisti. Pieni kevyt humala antaa hyvän unen, ainakin hetkeksi. Omaa olemassaoloaan on helpompi sietää päihtyneenä. Kolmen tunnin päästä pitäisikin sitten olla ajokunnossa ja valmis työpäivään. Rilla ilmestyy taas jalkoihin ja pitää levotonta ääntä. Se selvästi kaipaa Aleksia.

"Mulla on sitä ikävä kans." Kuiskaan koiralle, joka kömpii vaivalloisesti viereeni sängylle. Katseeni kiinnittyy puhelimen ruutuun, jonka näyttö välähtää viestin merkiksi.

Nähdään tänään.

Sabina.

--

Kylmä pakkanen ja kirkas aurinko osuvat kiusakseni juuri tälle päivälle. Epäilen ajokuntoa, mutta en voi tämän päivän työtehtäviä enää siirtää, tai delegoida Tommille. Joka muuten odottaa toimistolla tälläkin hetkellä. Tesla naksuttaa itsensä käyntiin. Paha olo aaltoilee sisällä, enkä ole varma johtuuko se juomisesta vai muistoista. Puristan rattia rystyset valkeina; Aleksi vihasi tätä autoa. Ängen aurinkolasit naamalle ja lähden puikkelehtimaan Helsingin sydämeen.

Tommin auto on parkissa toimiston edessä, mutta Joelin ei. Vedän auton kadunvarsiparkkiin ja saan ruumiini kiskottua auton lämmöstä -20 asteen pakkaseen. Lumi narisee jalkojen alla ja tuntuu kuin silmäripset alkaisivat jäätyä. Käsi meinaa jäätyä kiinni ulko-oven kahvaan.

"Huomenta." Tommi tokaisee ja vilkaisee kulmien alta. Se näkee sillä sekunnilla varmaan, että jotain on käynyt, koska keskeyttää paperien selaamisen. "Et oo kauheasti viesteihin vastaillut."

"Ei oo kerennyt." Huokaisen ja kävellen kohti omaa koppia. Enää vain pari askelta ja olen hetken ajan turvassa.

"Ois kannattanut. Sabina on kaipaillut sua koko reissun ajan." Tommi toteaa närkästyneenä, ja pysähdyn niille sijoilleni.

"Onko se käynyt täällä?"

"Ai että onko? Joka helvetin päivä. Ja joka kerta mun on täytynyt irrottaa Joel sen kimpusta."

"Hitto! Siis onko ne ihan tapellut?"

"No ei nyt mitenkään isosti. Huutanut ja haukkunut toisiaan ja kaikkia muita kylläkin."

En vastaa enää mitään vaan painelen omaan loossiin. Korvissa kohisee ja silmiä särkee. Istahdan penkille ja hautaan pään käsiini. Kipu uhkaa taas yltyä räjähdysmäisesti. Ovi napsahtaa auki.

"Anna avaimet. Ja juo tuo." Tommi seisoo työpöydän edessä ja tyrkkäsee vesilasin eteeni. "Viinan käry haisee koko toimistossa." Hän sihahtaa ärtyneenä. Katson hetken ystävääni silmiin niin uhmakkaasti kuin pystyn, mutta palanen kerrallaan tämäkin valheellinen kulissi varisee toimiston lattialle. Kaivan Teslan avaimet taskusta ja ojennan ne hänelle.

"Kuinka huolissaan täytyy olla?" Sama vanha kaava.

"Ainakin vähän." Kuiskaan, toivoen ettei tarvitsisi enempää puhua.

"Pystytkö pitää korkin kiinni?"

En vastaa. Koska en tiedä. Juuri nyt viina ymmärtää mielen liikkeitä paremmin kuin kukaan ihminen elämässä. Tommi huokaisee syvään.

"Puhu sen Sabinan kanssa. Ja sitten, haet apua tuohon. Sä tiedät itsekkin, että tarviit ammattilaista, että saat tuon pään taas ojennukseen." Tommi on aina järjen ääni, mutta riippuu kuun ja auringon asennosta, haluanko kuunnella häntä. Ja onko tämä mieli koskaan edes ollut oikealla tiellä.

"Me erottiin." Ihanko oikeasti? Erottiinko? En muista tällaista.

Tommin kasvoilla on mitäänsanomaton ilme.

"Voi helvetti..." Hän sitten huokaisee ja hieroo otsaansa. "Helvetin helvetti.." Noituminen jatkuu vaimeana. Siirrän katseen edessä olevan tietokoneen alanurkkaan, ja lasken valonäppäimen välähtelyä. Hiljaisuus jatkuu, ja Tommi ei sano mitään.

"Miten Aleksi otti asian?"

"Se varmaan jo odotti sitä. Toivoi ainakin. Mutta kyl mä näin ettei se vaan uskaltanut. Joten mä sanoin viimeisen sanan, ja Aleksi hyväksyi sen." Niinhän se meni. Tiesin jo pitkältä ajalta, että meidän välinen eheys oli säreillyt, eikä niitä palasia saanut enää kerättyä. Olin pettänyt Aleksin luottamuksen jättämällä asioita pimentoon, ja hän oli pettänyt minun luottamuksen heilastelemalla oman exäni kanssa. Ja se jos mikä, oli riittävän absurdia hautaamaan kaikki yhteiset haaveet. Joita meillä ei edes ollut.

Tommi kävelee vierelleni ja kumartuu halaamaan. Tommi ei ole halannut näin sitten äidin kuoleman. Fyysinen etäisyys on aina ollut ystävyyssuhteessamme tärkeää. Nyt roikun rikki revittynä ihmisessä, joka tietää minut parhaiten, joka on aina ollut se huolehtiva isoveli. Itkun puuska tyrskähtää sisältä, ja olen taas pieni poika vailla vanhempia, kotia, tulevaisuutta. 

---------------------------

:) Ärsyttääkö ketään tää melankolia? Miten musta tuntuu et se eka kirja oli kepeämpi XD...

Mut hei, ihania kommentteja teiltä ;__; <3 Niistä tulee kyllä aina into kirjoittaa vaan lisää! (Vaikka en tiiä millä ajalla.)