Little Lion Man

21. Mile High Club

tw:smut

Aleksi

Lopullinen päätös on helppo. Se on vain yksi sana, eikä mitään muuta.

Pakkaan pieneen matkalaukkuun kaiken mitä tarvitsen. Kolme päivää Saksassa tähän aikaan vuodesta, vaatii saman vaatetuksen kuin kotimaassa. Pakkaaminen tuntuu haikealta ja lopulliselta. Se tuntuu yhtä vaikealta, kuin jaettu hetki viimeyönä, ne kosketukset iholla, se polte kehossa, ja orgasmin raskas paino rintakehällä. Raaka himo, mutta ilman halua sitoutua yhteiseen eloon.

Olli on ollut vaitonainen koko aamun. Aavistelen, että hän tietää tarinan lopputuleman, mutta odottelee vain viimeistä sinettiä. Mutta minä en pysty sitä vielä painamaan, en voi vielä tehdä sitä, sillä roikun siinä toivossa, että jotain tapahtuu.

Jos vaikka ajamme kolarin matkalla lentokentälle, tai jos vaikka lentokone putoaisi.

Mieli hakee vaihtoehtoa, mutta tietää ettei sitä ole.

"Ootsä valmis?" Olli kysyy ja nojailee eteisessä oveen. Solmin maihinnousukengän nauhoja. Ne samat kengät ovat palvelleet vuosia. Mummi vihasi niitä, koska oli kuullut jonkun sanovan niitä "mummojen potkimiskengiksi". Hymähdän varoen muistolle. Mummi olisi ylpeä, että teen omia itsenäisiä päätöksiä, vaikka ne olisivat vaikeita.

"Joo." Vastaan ja nousen seisomaan. Vilkaisen miestäni, ei, rakastani, jolla on musta villakangastakki, mustat housut ja siistit nahkakengät. Ja joka tuoksuu hyvälle, appelsiinille ja setripuulle. Tuon tuoksun pidän mukanani loppuun asti.

Rilla kipittää eteiseen ikävää ulvoen. Kyykistyn vielä rapsuttamaan tämän päätä.

"Niko tulee hakemaan sut tunnin päästä." Selitän koiralle, ja annan sormien vaeltaa sen karhealla karvalla. Se maadoittaa ahdistunutta mieltäni. Ovi aukeaa lukosta takanani, ja aamuyön kylmä ilma lävistää eteisen. Nousen seisomaan ja kävelen Ollin perässä ovelle. Hän on jo matkalla autotallin ovelle. Käännyn katsomaan eteistä vielä kerran, ja se näyttää vieraammalta kuin ennen. Nyt kun suljen oven takaani, se todellakin on yhden aikakauden loppu.

--

"Onko sulla kylmä?" Olli kysyy, kun seisomme lentokentäparkin pihassa. Onhan mulla, mutta en myönnä sitä. "Rakas?" Hän toistaa vielä kun ei saa vastausta. Vittu että on kylmä, niin jäätävän kylmä että sieluun asti jäätyy.

"Mhh.." Mumisen jotain, ja Olli kävelee eteeni huolestuneena. Hän tarttuu molemmista käsistä, enkä pistä vastaan, kun ne saavat lämpöisen paikan hänen kämmeniensä sisästä. Keltaiset katuvalot taustalla värjäävät hänen kiharat hiukset lämpimällä sävyllä.

"Kerro, mitä sun pään sisällä on." Olli kehottaa, samalla kun puhaltaa lämpöä kylmiin käsiini.

"Ei siellä ole enää mitään." Kuiskaan, ja kyyneleet polttavat taas silmiäni. Lämpimät sormet pyyhkivät ne pois silmäkulmista.

"Anna mun laittaa sinne jotain." Olli vastaa, ja kumartuu suutelemaan. Helvetti, kun ei tämä mene ikinä suunnitelmien mukaan. Vastaan, ja maistan sen tutun ja turvallisen maun.

Ja siinä hetkessä taas maailma lopettaa kieppumisen. Palaan ajassa taaksepäin ensimmäisin hetkiin, kaikkeen siihen rakkauden mukana tulevaan kipuun, epävarmuuteen siitä, mitä me ollaan, ja mihin tämä etenee. Haluan jäädä.

Kiharahiuksisen miehen silmät ovat kirkkaat aamun hämärässäkin. Hänen kätensä takertuu käsivarteeni.

"Mennään, Saksa odottaa meitä."

Loska läsähtää jalan alla, kun kävelemme kohti terminaalia, matkalaukkuja mukana vetäen.

--

En varsinaisesti inhoa lentämistä, mutta ei se ihanallekkaan tunnu. Vaikka paikat ovat ostettu ensimmäisestä luokasta, jalkatilaa siis on enemmän ja henkilökunta erinomaista, lähtö kotimaasta hiertää poikkeuksellisen paljon. Tuntuu kuin pakenisin kaikkea, itseäni, ystäviäni, työtä, kaikki tapahtumia viime aikoina. Olin soittanut äidille, kertonut kuulumiset ja luvannut soittaa Saksasta. Äiti oli kuulostanut jotenkin surumieliseltä, joten halusin varmistaa, että kaikki olisi ok. Sekin huoli alkoi nakertamaan jo reikäiseksi kaluttua mieltä.