Beautiful Now

Osa kaksikymmentäseitsemän

Vilma

"Emil on jättänyt Julianan!" Jasmin huutaa meille kurkkusuorana, joka ei kyllä ole hirmuisen hyvä ajatus ottaen huomioon sen, että seisomme koulun pihalla satojen muiden oppilaiden kanssa. Vaikka tieto vapaasta Emilistä onkin kantautunut jo kaikkien korviin. Kaikki tietävät siitä. Ihan kaikki.
"Vieläpä kuulemma jonkun toisen tytön vuoksi! Voitteko kuvitella? Vihdoin tännekin tuppukylään saadaan jotain draamaa!" Jasmin hihkuu.
"Mutta miten tuo asia liikuttaa ketään meistä?" Mea kysyy. "Sehän on vain niiden kolmen välinen asia, eikä kuulu meille mitenkään".
Tunnen pienen väännön rinnassani. Kertomatta jättäminen tuntuu pahalta, ehkä jopa pahemmalta kuin valehtelu. Haluaisin kovasti kertoa tytöille, että se toinen tyttö olen minä, mutta päädynkin vain kysymään miten Juliana tähän reagoi.
"Ihan hyvin kai. Hän ei tainnut edes suuttua tai mitään, mikä ei ole Julianan tapaista. Hän ja Emil ovat ilmeisesti vielä ystäviä, mutta myöntäkää pois, ettei kukaan voi olla enää ystävä exänsä kanssa", Jasmin selittää.
"Livia ja Tony", Stina vastaa.
"Rosa ja Alex", Piitu jatkaa.
"No okei, ehkä jotkut voivat, mutta ei kukaan niin dramaattinen kuin Juliana", Jasminin leukapielet ovat kiristyneet ja hän näyttää hieman kärttyiseltä, sillä hänen on aina pakko olla oikeassa. (Mitä hän ei kyllä kovinkaan usein tee).

"Miten olisi jos tulisit tänään meille ja pidettäisiin oikeat treffit", Emil sanoo valinnaistunnilla.
"Etkö aio viedä minua syömään", kysyn leikkisästi ja laitan käteni puuskaan.
"Ajattelin, että titanic ja kotikuljetuksella tuotu pitsa olisi parempaa", Emil vastaa ja tiukentaa otettaan vatsani ympärillä.
"Hmmm..." sanon miettivän oloisena. "Minusta olisi ihanaa tulla".
"Se on sitten sovittu. Seitsemältä meillä", Emilin ääni on komentava, mutta täynnä lempeyttä ja iloa. Hänen äänensä on täynnä kaikkea sitä, mistä minä pidän.
Heti tämän ihanan hetken jälkeen Emil päästää minusta äkkiä irti, kun muita oppilaita tulee sisälle ja se tuntuu minusta hieman pahalta.

"En vain tajua, miten joku elokuva voi olla näin täydellinen", sanon suolaisten kyyneleiden valuvan samalla poskiani pitkin, valmiina tuhoamaan ripsivärini. Niiskaisen ja pyyhin poolopaitani hihalla silmiäni, joka tietysti levittelee meikkiäni vielä entisestään, mutta se ei näytä Emiliä haittaavan.
"Onhan tämä hyvä", Emil vastaa tyynenä. Kyyneleet eivät peitä pojan poskia, hän on täysin ilmeetön. Ei surua, ei yhtään mitään.
"Ajattele nyt kuinka kauheaa olisi jäätyä kuoliaaksi", vilkaisen Emiliä puhuessani ja käyn sitten makaamaan selälleni sängylle, kattoa tuijottaen.
"Onneksi täällä ei olekaan ihan yhtä kylmä kuin Atlantilla", Emil vastaa ja käy makaamaan viereeni. "Varsinkaan jos teen näin".
Hän kietoo kätensä ympärilleni ja vetäisee itseään kohti. Minä nauran sydämellisesti ja alan lepuuttaa päätäni Emilin rinnalla, tämän vedettyä minut aivan kiinni itseensä. Pojan toinen käsi on hänen niskansa takana ja toinen pitelee minua tiukasti kiinni hänessä.
"Kun minä menen naimisiin", sanon ja tunnen kylmät väreet kehossani ja Emilin sydämenlyöntien kiihtyvän siitä puhuessani. "Haluan kävellä alttarille The Dream kappaleen soidessa taustalla".
Kuvittelen mielessäni Titanicin loppukohtauksen musiikin soivan ja minut kävelemässä sen tahtiin elämäni suurinta päätöstä kohti, valkoinen mekko päällä. Rakastaisin sitä.
"Ahaa, ja kuka olisi tämä onnenpekka, joka saisi etuoikeuden rakastaa sinua myötä- ja vastoinkäymisissä?" Emil kysyy nenäänsä nyrpistäen ja näyttäen muka olevinaan kärttyiseltä.
"Joku pitkä ja komea. Mieluusti ruskeat hiukset. Tumma, intohimoinen, rakastava ja huolehtiva", kuvailen silmät sirrillään. "Ja espanjalainen".
"Vai että ihan espanjalainen".
"Joo semmoinen, joka suutelisi minua kuutamolla ja kuiskaisi korvaani besarte es como ver las estrellas ja eres el amor de mi vida", selitän nauraen.
"Minä kuule sinulle espanjalaiset näytän", Emil vastaa ja vetäisee minut suudelmaan. Hymyilen vasten hänen suutaan, kun hän piirtelee hentoja ympyröitä selkääni.
"Eres el amor del mi vida", hän kuiskaa korvaani hyvin epäonnistuneesti, mutta juuri se tekeekin siitä niin suunnattoman suloista. Hän kääntää meidät ympäri niin, että minä olen alla ja hän käsiensä varassa päälläni. Hän suutelee minua uudestaan käsiensä hapuillessa paitani reunusta. Kun en yritä estää, Emil vetäisee paitani pois, katkaisten suudelman vain muutamaksi sadasosa sekunniksi. Minä puolestani yritän epätoivoisesti riuhtoa hänen paitaansa ylemmäs, mutta olen siinä aivan surkea ja se saa Emilin nauramaan lempeää naurua vasten suutani. Hän nousee hetkeksi polvilleen ja vetää elokuvamaisesti paitansa pois yltään ja tunnen punastuvani, kun katseeni viivähtää pojan nivustaipeisille. Emil vilkaisee turvallisella ja lempeällä katseella minua kuin kysyäkseen, olenko aivan varma tästä. Ja minun nyökätessä, hän sujauttaa farkkuni pois jaloistani. Minua ei hermostuta tai pelota yhtään. Tunnen olevani turvassa Emilin kanssa. Ja vaikka tilanne onkin minulle täysin uutta ja tuntematonta, Emil auttaa minut kaiken sen läpi rakastavainen sävy katseessaan, sillä tällä kertaa olemme valmiita.

Riuhtaisen peiton äkkiä pois päältäni ja loikkaan alas sängyltä, herättäen Emilin hyvin äkkiä. Hän tuijottaa minua hyvin unisena ja hämillään, kun minä juoksen salamaakin nopeammin vessaan. Pitelen kättä suuni edessä ja yritän huitoa jotakin käsimerkkejä matkalla vastaan tulevalle, hänkin hyvin hämillään olevalle Martinille, joka tulee juuri ulos vessasta. Ryntään sisälle ja vilkaisen itseäni peilistä, jolloin en pysty pidättelemään enää. Pian lavuaari, peili, paitani ja suunympärykseni on täysin punaisia. Katson itseäni kauhuissani verisestä peilistä. Mitä minulle oikein tapahtuu?