Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

22. luku

Kävelin ympäri keittiön ja olohuoneen väliä. En tiennyt mitä tehdä.
"Hän vain katosi makuuhuoneeseen", sanoin puhelimeen Lukelle. Olin manannut hänet liki helvettiin aluksi, mutta minulla oli tärkeämpiäkin huolia. Miksi Charlotte halusi olla yksin? Eikö hän halunnutkaan olla täällä? Mitä tekisin, jos hän haluaisi lähteä isänsä luokse?
"Ehkä hän haluaa olla yksin?"Luke sanoi ja kuulin hänen naputtelevan kynällä pöytää. Hän oli selvästikin töissä. Kello oli liki yksitoista, joten mitä muutakaan olisin voinut olettaa.
"Miksi hän haluaa olla yksin?"
Luke nauroi rennosti. "Tytöt ovat semmoisia. He haluavat omaa aikaansa."
"Joten se ei johdu minusta?"
"Voi johtuakkin", Luke hykerteli, mutta vakavoitui pian. "Oikeasti, ei hän sinua vihaa. Hän koki kovia ja nyt haluaa rauhoittua. Älä hätäile."
"No kun-"
"Sinä muistutat itse jotain hienostelevaa muijaa tässä kohtaa."
"Minkä minä sillevoin?" kysyin jaksamatta edes kiistää asiaa. Istuuduin keittiön baarituolille ja pyörittelin sormea lasin reunoilla, mikä oli täynnä jäitä. "En ole tottunut tämmöiseen. Tulemme eri maailmoista. Mitä nyt elokuvista olen nähnyt, muijat haluavat yhtä ja sanovat toista."
Tiesin Luken pudistavan päätään."Kuvittele itsesi hänen tilanteeseen: joku tyyppi on ensin stalkannut sinua, sitten hän hoiti sinut sairaalaan ja sen jälkeen hän puoliksi pakolla raahasi sinut asunnolleen, koska ei halunnut olla erossa sinusta."
Olin hiljaa. Olinko minä oikeasti tehnyt noin? Olin varmasti. Senkö takia Charlotte halusi etäisyyttä?
"Anna oikeasti aikaa hänelle", Luke sanoi rauhallisesti. "Charlotte ei ole herkkä tyttö. Hän päätti jäädä luoksesi, joten nyt sinun pitää vain toivoa, ettei hän lähde sinun töppäilyjesi jälkeen."
Kuulin koputuksen äänen puhelimessa ja katsoessani ruutua näin äidin soittavan. Huokaisin raskaasti.
"Äiti soittaa, pitää vastata", sanoin hieman ennen kuin Luke vastasi ja lopetti puhelin. Painoin vastaa-kohtaa pidätellen henkeä.
"Haluan ehdottomasti nähdä hänet!" äitini sanoi heti iloisesti.
Kurtistin kulmiani. "Kenet?" Miten vitussa hän tiesi Charlottesta? Ei kai Luke... Ei hän olisi voinut.
"Sen tytön!" äitini sanoi kuin itsestään selvän asian. "Et kertonutkaan hänestä minulle. Hänenkö takia sinä et ole halunnut käydä juhlissa? Ja peruutit sen konsertin?"
Kirosin mielessäni tajutessani jättäneeni puhelimeni Charlottelle. Tietenkin äiti juuri silloin oli hänelle soittanut.
"Ööh joo", sanoin mumisten, mutta sitten ryhdistäydyin. "Hänen nimensä on Charlotte."
"Minkälainen hän on? Onko hän siellä nyt? Voinko tulla tapaamaan häntä? Tunnenko hänen vanhempiaan?"
"Äiti, ihan rauhassa nyt." Miksi aikuisten piti olla noin kiinnostuneita lapsiensa elämästä? "Charlotte on lukemassa tällä hetkellä, en viitsi häiritä häntä. Ja no... Meillä oli pieni kohtaus eilen, hän sai allergisen reaktion kalastaja vietimme yön sairaalassa, joten haluaisin pitää hänet täällä rauhassa kaikelta muulta häiritsevältä-"
"Miksi sinä syötit hänelle kalaa?!" äitini liki huudahti korvaani. "Ensin kysytään allergiat!"
Pudistelin päätäni. "Hän ei tiennyt olevansa allerginen."
"Milloin tuot hänet näytille? Taylorilla olisi juhlat tiistaina-"
"Äiti, ei", sanoin huokaisten lopulta. "Tämä on vasta uutta, en halua ottaa riskiä, että Charlotte lähtee pois."
Äitini oli hetken hiljaa. Olin hänen vanhin poikansa, joten tietenkin hän oli innoissaan. Hän halusi tietää, että pärjäsin yksin, tai no, jonkun kanssa.
"Sano hänelle kuitenkin terveisiä?" äitini yritti toiveikkaana.
"Sanon, kunhan sinä pidät tämän omana asianasi." En oikeasti halunnut kuulla keltään Charlottesta, jos hän päättäisi lähteä pois.
Nousin ja suuntasin eteiskäytävän viereisestä ovesta sisälle työhuoneeseeni. Tila oli pienempi kuin makuuhuoneeni ja siellä oli pari pöytää täynnä papereita ja hyllyt täynnä kirjoja ja kansioita, mutta se oli oma tilani. Miksen ollut siitä maininnut Charlottelle? Oven vieressä oleva nojatuoli olisi ollut sopiva paikka hänelle lukea.
"Kunhan vain et karkota häntä luotasi", äitini ääni oli hivenen surullinen, mutten jaksanut välittää siitä. Hän pelkäsi, etten löytäisi ketään. Tietenkin löytäisin. Ehkä Charlotte ei ollut se, mutta hän oli hyvä vaihtoehto.
"Minun pitää hoitaa nyt muutama paperityö, joten puhutaan taas joskus?"
"Hyvä on, tulethan ensi viikolla käymään?"
"Kyllä, ilmoitan sitten."
Lopetin puhelun ja laitoin puhelimen työpöydän reunalle paperipinon päälle. Ei minulla oikeasti paperitöitä ollut, ainakaan kiireellisiä. Lysähdin työtuolilleni katsomaan nojatuolia kuvitellen Charlotten siihen. Mikä minuun oli mennyt? Miksi yhtäkkiä pidin hänestä niin paljon?
Olin melkein menettänyt hänet.
Tietenkin se lisäisi sitä, että halusin pitää hänet minulla. Jos joku melkein vietiin pois, niin sen halusi vielä enemmän itselleen. Charlotte oli mukava tyttö, ei yhtään semmoinen kuin muut keitä olin tapaillut.
Charlotte oli tippunut hevosen selästä takiani ja nyt tullut sairaalakuntoon. Silti en halunnut hänelle tapahtuvan mitään pahaa, joten sen piti olla jonkinlainen merkki? Hän oli kuin pikkusisko minulle, mutta ei silti yhtään kuin pikkusisko. Hän oli pienessä ajassa tullut todella tärkeäksi minulle ja se oli oikeasti aika vitun karmivaa.

*****

Heräsin kavahtaen työtuoliltani meinatessani tippua lattialle. Olin ilmeisesti nukahtanut, sillä kello näytti kolmea iltapäivällä. Hieroin niskaani hieman suoristautuessani, sillä se oli jumissa. Miksi olin nukahtanut tähän?
Sitten älysin, mihin olin herännyt.
Charlotten huudahdukset kuuluivat ympäri asuntoa kaikuen. Nousin nopeasti tuolista ja juoksin olohuoneen kautta makuuhuoneeseen.
Charlotte makasi sängylläni peiton päälläja kierähteli ankarasti. Hän oli yhä sikeässä unessa, selvästi näki painajaista. Näin hikipisarat hänen ihollaan tullessani lähemmäs sänkyä.
"Ei!" hän huudahti ja kierähti kauemmas minusta. Luulin hetken hänen heränneen, mutta hän jatkoi huutamista. "Pois! Vie se pois!"
Nousin polvilleni sängyn päälle ja kosketin kevyesti Charlotten käsivartta. Hän oli aivan kuuma. Oliko hän sairastunut uudelleen?
"Charlotte", sanoin ja ravistelin häntä vähän.
"En halua!" tyttö huusi ja hänen kasvonsa näyttivät kauhistuneilta. "Jätä minut rauhaan!"
Mielessäni kävi kysymys liittyikö hänen painajaisensa minuun, mutten välittänyt. Nukkuvaa ei saanut herättää, mutta Charlotte piti saada nyt jotenkin hereille.
"Charlotte", sanoin kuuluvammin ja käänsin tytön selälleen makaamaan. Hän pisti vastaan, mutta sain pidettyä hänet aisoissa.
"EN HALUA!" hän huusi ja saatoin nähdä kyynelten tuhrineen hänen kauniit kasvonsa. "Ole kiltti, pyydän."
Tunsin rinnassani pienen kireyden, mutten saanut välittää siitä. Ei hän minua voisi tarkoittaa, eihän? Ravistelin tyttöä uudelleen nyt voimakkaasti. Se sai hänet värähtämään ja avaamaan silmänsä. Hän hengitti nopeasti ja katkonaisesti katsoen hätääntyneenä ympärilleen. Nähdessään minut vierellään hän syöksyi kaulaani nopeasti ja puristi lujaa, todella lujaa.
"Shhh ei hätää", sanoin alkaen samalla silittää hänen hiuksiaan. Tyttöhän vapisi. "Kaikki on nyt hyvin."
Olimme siinä tovin, mutten välittänyt. Charlotte itki paitani märäksi, mutta lopulta hän alkoi rauhoittua. Silitin hänen päätään ja selkäänsä rauhallisesti ja hitaasti siirryin vähän taaemmas. Kohotin hänen kasvojaan toisella kädellä ja katsoin häntä silmiin. Harmaat silmät olivat punertavat kyynelten jäljiltä, mutta silti kauniit.
"Mistä sinä näit painajaista?" kysyin rauhallisesti painaen Charlottea itseäni vasten.
Charlotte empi hetken, mutta päätti vastata. "Sinä... Luke.. Michael.."
"Michael?" Oliko hän muka nähnyt Michaelin jossain? Hän oli varmasti kuullut hänestä minulta, mutta mistä hän tietäisi jätkän?
"Michaelei jättännyt minua rauhaan", hän vastasi lopulta syvään hengittäen. "Hän vei minut Rifiellaan ja tarjolla oli vain kalaa. Luke tuli kertomaan isäni kuolleen ja halusin vain pois, mutta sitten sinä tulit sinne ja yhdessä te kaikki-"
Charlotten hengitys kävi kiivaammaksi, joten painoin hänen päänsä olkaani vasten ja puristin häntä lujaa. Johtuiko hänen painajaisensa siitä, etten ollut päästänyt häntä isänsä luokse? Ja vielä sairaalareissu... Mitä olin ajatellut tuodessani hänet tänne? Hän tarvitsi isäänsä, ei minua.
"Charlotte", sanoin hitaasti hengittäessäni ulos. Tunsin hänen lämpönsä ruumistani vasten, mikä teki vielä vaikeampaa sanoa asiani. Mutta hänen oli saatava mennä kotiin. "Tule, vien sinut kotiin."