Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

26. luku

x Charlotte x

Ashton oli hetken hiljaa kuin miettien, mitä sanoa. En nähnyt hänen ilmettään, mutten ehkä olisi halunnutkaan nähdä. Hänen raskas henkäyksensä kertoi kaiken. Hänellä oli raskas viikko ollut, tiesin sen. Minun pitäisi palata asunnolleni mahdollisimman pian, mutta se ei enää tuntunut kodiltani, pikemminkin painajaiselta.
"Kyllä tämä tästä", Ashton sanoi lopulta huokaisten. "Hän voi vähän paremmin. Hän puhui pitkästä aikaa tänään."
"En kysynyt miten hän voi vaan miten sinä voit."
Ashton oli taas hetken hiljaa ja madalsi ääntään sanoessaan: "Tämä on ollut raskasta."
Nainen astui lähemmäs Ashtonia, kuulin sen. Hän ehkä halasi tätä, eikä Ashton lähtenyt pois alta.
"Kyllä se siitä", nainen sanoi ja piti pienen tauon. "Hetkinen, mistä sinä tiedät, että hän puhui tänään pitkästä aikaa?"
Aloin pilkkomaan omenaa lohkoihin. Halusin kadota maan alle, mutta se ei varmaankaan onnistuisi vielä hetkeen.
"Hän on tavallaan asunut täällä kaiken tämän jälkeen", Ashton kuiskasi hiljaa hivenen kiusaantuneena. "Ennen kuin innostut, muista käyttäytyä. Hän on kokenut erittäin paljon", hän jatkoi nopeasti niin hiljaa, etten uskonut kuulleeni kaikkia sanoja oikein.
Hengitin syvään yrittäen rauhoittua. Ashtonin äiti, tapaisin hänet ensimmäistä kertaa. Ashtonin äiti, joka ilmeisesti tiesi tilanteestani.
"Charlotte?" Ashton kysyi hiljaa, mutta hieman lujempaa kuin vähän aikaa sitten puhui.
Purin poskeni sisäpintaa kääntyessäni ympäri laskettuani veitsen työpöydälle. Näin edessäni Ashtonia puolipäätä lyhyemmän blondin naisen. Hän oli pukeutunut asialliseen tummanharmaaseen polviin asti yltävään mekkoon, joka nuorensi häntä hieman. Hän näytti ihmeellisen paljon lapsiltaan.
"Ashton, et maininnut kuinka viehättävä hän on", hänen äitinsä sanoi maireasti ja asteli minua kohti hymyillen lämpimästi. Näin kuitenkin huolen ja surun hänen silmissään. Hänen halatessaan minua puristin silmäni kiinni mahdollisimman tiukasti, etteivät silmiini kohonneet kyyneleet näkyisi Ashtonille.
Nainen astui hieman taaemmas, mutta piti silti käsiään käsivarsillani.
"Olen todella pahoillani", hän sanoi surullisesti. "Jos haluat jutella, voit aina tulla luokseni."
"Äiti, hän ei tunne sinua edes", Ashton marisi hänen takanaan ja sai jotenkin äitinsä kävelemään luokseen. "Charlotte, tässä on äitini Anne Marie."
"Sano vain Marie", hänen äitinsä sanoi hymyillen. "Olen odottanut tapaamistasi paljon."
Nyökkäsin ja yritin hymyillä hieman. "Poikanne on kertonut teistä paljon", sanoin kunnioittavasti.
Marie loi katseen poikaansa, joka kieli yllättyneisyyttä ja kysymyksiä.
"Meidän pitää lähteä, mutta toivon näkevän sinua jatkossakin." Marien ääni oli ystävällinen ja saatoin vain miettiä, miksi luulin aluksi hänen poikansa olevan kusipää. "Toivon todella, että saatte tämän toimimaan."
"Äiti!"
"Mitä? On totta, että pilaat suhteesi helposti! En yhtään ihmettele, miksi Charlotte lähti lauantaina luotasi-"
Tunsin kyynelten nousevan silmiini, mutta räpsytin ne nopeasti pois. Lauantai. Kirottu päivä.
"Minä lähdin, koska olin huolissani isästäni ja halusin nähdä hänet", sanoin purren hammasta. "En siksi, että poikasi teki jotain väärin." Ainakin voisin puolustaa Ashtonia. Lähdin, koska Ashton ei ymmärtänyt minua. Mutta tulin takaisin, koska hän sentään välitti minusta jayritti ymmärtää.
"Oh Charlotte", Marie sanoi henkäisten älytessään virheensä.
"Ei – tarvitse pyytää anteeksi", sanoin hengähtäen syvään. Minun piti joskus kohdata tämä, ennemin tai myöhemmin. "Mutta poikanne on oikeasti hieno mies. Hän ei ehkä ymmärrä elämääni, mutta hän on auttanut minua valtavasti. Teidän pitäisi luottaa häneen enemmän."
Sen sanottua hymyilin vähän Marielle ja lähdin keittiöstä jättäen omenani sinne. Suuntasin sohvalle Laurenin ja Harryn luokse. Polvistuin heidän eteensä ja kosketin molempien polvia.
"Heii", sanoin hymyillen hieman. Kello oli liki kymmenen, joten Harry oli jo hieman uninen. "Minun pitää soittaa pari puhelua nyt ja te olette jo lähdössä, joten sanon jo nyt heipat. Oli hienoa tavata."
"Tulethan joskus käymään?" Harry kysyi tyynyä sylissään pitäen.
Hymyilin hieman enemmän. "En ole varma, mutta yritän."
"Älä päästä Ashtonia helpolla", Lauren sanoi tietävän näköisenä minua nopeasti vilkaisten. Hänkin hymyili hieman.
"En päästä", sanoin suoristautuen ja lähtien makuuhuoneeseen.
"Charlotte", kuulin Harryn hennon äänen. Hän se oli erittäin väsynyt. Pysähdyin ja käännyin katsomaan poikaa. "Olet ihan mukava."
Naurahdin pienesti. "Kiitos, sinäkin olet ihan hurmaava."
Harry naurahti väsyneenä.
Käännyin lähteäkseni olohuoneesta, mutta kuulin Ashtonin äänen keittiöstä.
"... ihan pakko? Hän on kestänyt ihan liikaa viime aikoina! Et sinä noin vain syyllistää häntä-"
"En minä häntä syyllistänyt!"
"Ai niin, syyllistitkin minua! Sinua ei kiinnosta pätkääkään, että Charlotte on nyt täällä. Sinä vain keskityt niihin hetkiin, jolloin minulle menee huonosti!"
"Ashton! Tietenkin olen onnellinen puolestasi-"
"Vaikka Charlotte ei ole kaltaisemme, hän on yhtä tärkeä. Minä-"
En halunnut kuulla enempää, joten suljin makuuhuoneen oven. Suuntasin kylpyhuoneeseen, mutten mennyt pesulle. Astelin ammeen luokse ja vajosin siihen makuulle. Käperryin pienelle kerälle. Eikö Ashtonin äiti pitänytkään minusta? Mitä olisin muka odottanut? Olin erilainen kuin he. Eivät he ymmärtäisi minua täydellisesti. Ja miksi Marie kiinnitti huomionsa vain poikansa epäonnistumisiin? Hänen poikansa pyöritti suurta hotelliyritystä! Eikö edes se riittänyt hänelle?
Kuulin, miten hissi lähti alakertaan. Ashton lähti kiertämään asunnossa etsien minua.
"Charlotte?" hän kysyi makuuhuoneesta.
Hänen askeleensa etenivät vaatehuoneeseen piilopaikkaani, mutten ollut siellä. Hän tuli nopeasti kylpyhuoneeseen, mutta lähti sen jälkeen pois. Hän ei nähnyt minua, enkä jaksanut sanoa mitään.
"Charlotte?" Ashton huikkasi työhuoneen luota. Hän suuntasi ateljeehensa. Pian hän lähti takaisin keittiöön ja olohuoneeseen ja tuli takaisin makuuhuoneeseen. "Charlotte?!"
Kuulin jonkin lentävän päin seinää. Sitä seurasi uusi mäsähdys ja sitä taas uusi. Rikkoiko hän tavaroita? Miksi?
Kuulin soittoääneni alkavan soimaan sängyllä, minkä seurauksena kuulin uuden mäsähdyksen.
"Charlotte tämä ei ole leikin asia!" Ashtonin ääni alkoi käymään voimattomaksi. "Tämä ei vittu ole leikkiä."
Kuulin Ashtonin kävelevän takaisin vaatehuoneeseen ja etsivän sieltä minua. Sitten hän tuli takaisin kylpyhuoneeseen. Pian tunsin lämpimän käden poskellani.
"Charlotte", Ashton sanoi helpottuneena.
Tunsin miten hän siltti poskeani. Se oli liikaa. Hänen hellä kosketuksensa oli niin häilyvä, että pelkäsin menettää sen. Menetin isäni, vaikken ollut hänen luonaan. Entä jos menettäisin Ashtonin hänen ollessaan luonani? Miten selviäisin siitä? Olin nukkunut Ashtonin luona mukavassa pehmeässä sängyssä samalla, kun isäni teki kuolemaansa.
Kyyneleet alkoivat virrata silmistäni ja aloin nyyhkyttämään. En vain voinut pitää sitä sisälläni enää. Minulla ei ollut mitään jäljellä, ei yhtään mitään.
"Heii, mikä on?" Ashton pyyhki peukaloillaan kyyneliä kasvoiltani, mutta uusia tuli vanhojen tilalle. "Kaikki on hyvin, olet turvassa täällä."
Ashton nousi ja nopeasti kädet olivat poissa kasvoiltani, mutta vain hetkeksi. Pian hän jo ilmestyi eteeni ammeeseen ja veti minut syliinsä. Hän rutisti minua lujaa, erittäin lujaa. Hän silitti selkääni ja antoi minun itkeä.
"Isäsi rakasti sinua", Ashton kuiskasi korvaani hiljaa. "Olit hänelle rakas. Hän on sinusta erittäin ylpeä."
Painauduin Ashtonia vasten vielä lujemmin. Hän ei edes tuntenut isääni, mutta sanoi nuo sanat. Sanat, joita kukaan muu ei ollut minulle sanomassa.
"Anna kaiken vain tulla", Ashton neuvoi ja tiukensi otettaan entisestään. "Olen tässä, en ole menossa minnekään."
Kuulin Ashtonin puhelimen soivan, mutta hän ei edes lyönyt luuria korvaan. Hän vain oli siinä, piti minua tiukasti sylissään, eikä irroittanut otettaan.

//mitä arvelette seuraavaksi tapahtuvan? jättäkää kommentteihin arvauksenne, niin katsotaan mikä niistä käy toteen ;)