Kävelin juna-asemalle. En ois tosissaa halunnu, mua ahisti jo pelkkä ajatuski. Mut ne pakotti mut lähtee niiden luo, vaikka en jaksanu. Toisaalt mun ei tarvinu maksaa ite mitää, pääsin niide rahoil. Ainoo huono puoli oli et jouduin matkustaa yksin.
Mua pelotti, ku kävelin sinne. Mua pelotti siel aulas. Mua pelotti ku maksoin mun lippuu. Mua pelotti, ku tarkistin milt laiturilta mun juna lähtee. Kävelin varovasti portaat alas, varoen etten kompastu. Toisalt tääl ei ollu mitää mihin voisin kompastuu, mut musta tuntu et oisin voinu kaatuu vaa ilman syytä. Tääl oli paljo ihmisii, ja must tuntu et kaikki tuijotti mua. Oisin halunnu vaa lähtee, en ois halunnu olla tääl ollenkaa. Yritin ettii jotai rauhallist paikkaa johon oisin voinu mennä istuu, ja juoda vaik vettä et rauhottuisin. Mut kaikkial mihin menin oli ihmisii, ja ne katto mua niinku mus ois joku vikana. Tunsin et en ollu niille tarpeeks hyvä, ne halus et katoan niiden silmist.
Jäin seisoon keskelle sitä hallii mun laukun kaa, ja kattelin ympärilleni.
Mun ois pitäny ottaa lääkkeet, en kestäis kohta tätä ahistusta. Mut sit aattelin et kyl mä selviin täst.
Kattelin aikataului, ja huomasin et mun juna lähtis vast tunnin pääst. Hallist ei päässy enää pois, ja joutuisin olee tääl tunnin yksin. Panikoiduin ja nostin kädet mun korvien päälle. Saatoin siinä vaihees ehkä horjahtaa, joten kyykistyin maahan. Suljin mun silmät ja pidin käsii mun korvil. Mua ei kiinnostanu et tuijottiko muut ku itkin, ne katto mua aina muutenki. Jokanen ohikulkija näytti silt et ne vihas mua eniten täs maailmas. Itkin siin jonku aikaa, en tiiä kuinka kauan. Mua pelotti tosi paljon, halusin vaa kuolla. Yritin kattoo mun ympärille ja ettii jotai paikkaa joho oisin voinu siirtyy pois tielt, mut maailma pyöri mun silmien ees ja en pystyny näkee selkeesti. Panikoiduin lisää, kosk tiesin etten selviäis tästä tilanteest. Ainoo asia mitä voisin tehä olis vaan olla täs kädet korvil, ja toivoo et en pelkäis näi paljon.
Yhtäkkii joku koski muhun. Se otti molemmil käsil kiinni mun käsist, ja nosti mut varovasti ylös silleen, et mun kädet oli yhä korvil. Pidin silmät kii ja yritin avata niit, mut aina ku sain niit vähän auki, must tuntu et kuolen. Sit se alko puhuu mulle. En kuullu kunnol, joten otin varovasti mun toisen käden pois mun korvalt. En vieläkää avannu silmii. Yritin kuulla ja ymmärtää mitä se sano. Rauhallisest se piti kii mun kasvoist ja katto mua varmaa silmii, vaik ne oli kii.
"Oon Taehyung. Hengitä syvään. Oot turvas, kuuntele vaa ku annan sulle ohjeit" se sano mulle. Sen ääni kuulosti pehmeelt ja ystävälliselt. Rauhotuin vähä, mut tärisin silti yhä paniikis.
"Kuuntele ympärilles. Kerro mulle 3 asiaa, jotka voit kuulla" se poika sano mulle. Mua pelotti ja mietin, et ehkä tää saattais auttaa. Avasin mun suun varovasti ja sanoin hiljaa väriseväl äänel:
"Ih-ihmisiä"
"Hyvä, sä osaat. Nyt vielä kaksi"
"Junia. Junia ja kuulutuksii" sanoin vähä rohkeemmal äänel. Mua pelotti vieläki ihan helvetisti, mut jotenki tiesin et voin luottaa tähä poikaan.
"Nyt haista ilmaa. Tuoksuuks tääl mikää? Kerro mulle kaks asiaa mitä voit haistaa"
Heilahdin hermostuneest, ja mietin et entä jos en haista mitää. Yritin kuitenki, ja sain keskityttyy nii paljon et sain haistettuu oikeest asioita mun ympärillä.
"Haistan... öljyn. Ja sut. Tuoksut hyvältä" sanoin hetkeekää aattelematta. Sen käsi värähti vähä, ja hämillää se kiitti mua.
"Nyt, avaa sun silmät hitaast. Ei mitää kiirettä, pystyt siihen varmasti. Uskon suhun, oot selvinny tällasest varmasti ennenki"
Nielaisin hermostuneena ja aattelin et en pystyis siihen. Sit se vaa otti askelee lähemmäs, ja halas mua. En tiiä miks, mut sain siit nii paljo rohkeutta et avasin hitaasti mun silmät. Se irrottautu must, ja katto mua silmii. Sil oli kauniit silmät. Oikeestaan se oli tosi kaunis ihmine. Hämmennyin, sillä en ollu koskaa aatellu että kukaa poika vois olla kaunis. Mut tää oli. Jäin vaa tuijottaa sitä, vaik olin yhä iha paniikis. Se nosti mun kädet sen omiin, ja hymyili mulle. Se näytti tosi suloselt ku se hymyili. Yritin hymyillä sille takas, vaik itkin vieläki. Se pyyhki mun kyyneleen sen sormel, ja sano mulle et "nyt etsi 3 asiaa jotka näät"
Takeltelin vähä, mut sanoin heti ekaks et: "sut"
Häpesin itteeni heti, mut jatkoin silti puhumist.
"Junan"
Se poika nyökkäs mulle, ja hymyili rohkasevasti.
"Ihmisiä"
"Hyvä, onks sul nyt parempi olo?" Se kysy mult, ja irrotti sen kädet mun käsist. Mulle tuli heti tosi surullinen olo, oisin vaa halunnu pitää sen käsist kii. Se poika oli just pelastanu mut tosi pahalt paniikkikohtaukselt. Se ei jääny oottaa mun vastaust, vaa jatko omaa juttuunsa.
"Oon pahoillani sun puolest. Tiiän miltä toi tuntuu, ja halusin auttaa sua"
Hymyilin sille vaik itkin yhä vähä, ja se hymyili mulle takas. Musta tuntu sellaselt kummalliselta, ihan niinku mun mahassa lentäis perhosii. Otin sen kädest kii, ja kiitin sitä. En ois selvinny ilman apuu. Se puristi mun kättä, ja kysy mihin oon menos. Vastasin paikan, ja se lupas saattaa mut junaan. Ku seisoin siin laituril, ymmärsin et tää olis ehkä mun viimenen hetki tän pojan kaa. Se ajatus ei tuntunu hyvält. Must tuntu taas siltä, et oisin voinu itkee, tai kadota kokonaan olemast. Ihan liian pian mun juna tuli laituriin, ja lähin surullisena kävelee sitä kohti. Just ku olin pääsemäs mun vaunuu, se poika juoksi mun perää.
"Sain vikan lipun, ei kai haittaa jos tuun mukaan? Aatteli et sust tuntuis paremmalt jos saisit olla jonku kaa"
En ollu koskaa enne ollu niin ilonen. Juoksin halaa sitä poikaa, ja kerroin sille, et en haluu luopuu susta ikinä.
