Heräsin siihe piiptyksee. Se tunki mun tajunnan läpi iha niinku joku ois yrittäny kuurouttaa mut sil. Se kuulosti iha silt ku joku tappais jotai eläint, vaikka kissaa. Yritin avaa mun silmii, mut mun silmäluomet tuntu silt et ne painais monta kiloo. Hitaast kuitenki sain jotenki revittyy itteni todellisuutee, ja avattuu mun silmät. Siin huonees mis olin oli nii kirkast, et must tuntu et sokaistun. Oisin voinu repii silmäni irti pelkäst kivust. Valkoset seinät viel tuntu heittävän valoo mun päälle, ne halus hukuttaa mut siihe. Makasin pehmees sängys, joka kuitenki tuntu must siltä et nukkuisin koval maal, joka pistelee ja puree mun kehoo. Joka paikkaa mua sattu, mut silti tuntu ku kävelisin taivaas. Iha niinku näkymättömät äänet heittelis mua kivil, ja se sattu. Must tuntu et vajoon takas pimeytee, ja sit en enää pääsis takas ylös. Toisaalt, mitä välii sil ois. En ees muistanu omaa nimeeni, ja olin iha yksin. Helvetti, olin yksin. Nii yksin et must tuntu et oisin voinu huutaa kivust. Oisin voinu huutaa nii kovaa et mun keuhkojen verisit raadoist loppuis kaikki ilma, ja mut unohettais lopullisest, kokonaa. Oisin voinu huutaa, ja repii itteni vapaaks täst helvetist. En kuitenkaa saanu ees suutani auki. Turhaa yritin aukasta sitä, ja must tuntu silti et oisin voinu vaa vajota takas pimeytee. Se kietoutuis mun ympärille, ja kertois et oisin turvas. Et enää ei tarttis pelkää, tai huolehtii mistää. Sitä halusin just nyt, eniten maailmas. Jos oisin saanu valita mitä tahansa, oisin kuollu siihen paikkaa. Hetkeekää miettimättä.
Yhtäkkii joku sano jotai.
"Ai, oletko jo hereillä?"
Miks vitus se kehtas puhuu mulle? Jättäis mut vaa rauhaa. Avasin hitaast mun silmii, ja täl kertaa ne toimi. Yritin kohistaa mun harhailevaa katsetta johonki, mut siit ei tullu mitää. Huusin sisäisest, halusin takas pimeytee. Siel en ois näi yksin, ja kokisin ehk jonkinlaista iloksi kutsuttuu tunnetta. Saisin ehkä siel oman osani siitä, mitä oli jaettu tähän mennes kaikille muille paitsi mulle.
"Vittu päästäkää mut pois" kuiskasin. Toisaalt mun kurkust kuulu vas outoo korinaa, jonka se kai tulkitsi jonai saatanan "oon kunnossa kiitos kysymästä"-vastauksena. Yritin kattoo kuka mulle puhu. Siin oli joku nainen. Sil oli valkone takki, iha saman värinen ku nää valkoset seinät, jotka oli valmiit kaatuu mun päälle ja hautaamaan mut minä hetken hyvänsä.
"Saatanan ämmä. Huolehtis omist asioistaa, tiiän kyl mitä teen enkä tarvi apuu" aattelin. Yritin huutaa sen äänee, mut mun kuivast kurkust kuulu vaa jotai pihinää. Kirosin mun mieles, ja käänsin mun katseen toisee suuntaa. Sit se bitch käveli mun luo. Se kehtas istuu mun sängylle, ja kattoo mua. Mua ällötti se, sen ystävälliset silmät ja kaikki. Painuis helvettii, en tarvi apuu. Menis oikeesti helvettii, mun teki mieli vaa kuristaa se, ja repii sen iloset silmät irti sen päästä.
"Ihanaa että olet hereillä. Muistatko omaa nimeäsi?" Se kysy mult, iha niinku jonku maailman tavallisimman asian.
"Kim Taehyung" vastasin ennenku ehin ees aatella. Mun nimi ei kuulunu sille pätkääkää, mut se varmaa haluski vaa tietää et muistanks mä sitä ite. Vitun retardi.
"Kuule taehyung, tuolla oven takana on sinulle vieras" se sano. Se puhu sellasel ällöttävän makeel äänel, joka tunkeutuu päähän, ja jää soimaa sinne.
"Ei mul oo ketää ketä tulis kattoo. Oisitte antanu mun vaa mennä, saatanan elämänpilaajat. Kyl mä tiesin mitä olin tekemäs, mitä vittua te puututte mun asioihi." Aattelin, mut en sanonu mitää. En puhuis tollaselle huoralle, se ällötti mua jo tarpeeks omal hengittämisellää. Hyi vittu.
Sit se joku siel oven takana päätti tulla sisälle. Aluks olin ihan et ei helvetti, en haluu tänne ketää, haluun vaa kuolla rauhas, vittu antakaa. Mun. Vaan. Kuolla. Sit kuitenki katoin sitä ovest just sisää kävellyttä jätkää, ja en saanu enää mun silmii irti siit. Sil oli iha helvetin hyvän näköne treenattu kroppa, jonka lihakset näky sen vaatteide läpiki kauas. Sil oli päällää musta huppari, ja melko kärsinee näköset farkut. Sen kaula oli täynnä punasii jälkii, ja se näytti silt et se hyvinki vois vetää muutamaa sätkää vahvempaaki ainetta. Se katto mua ilmeettömän näkösenä, ja mietin et kuka vittu toiki oli. Mut sen tiesin, et se oli iha helvetin kuuma. Panisin.
Sit se lähesty mua, ja istu mun sängyn vieree penkille.
"Mitä helvettii haluut musta. Häivy" sanoin sille inhoo tihkuval äänel, vaikka oisin oikeest tehny mitä vaa et saisin maata sen vierel, ja olla se jätkä, ketä tää tyyppi rakastais. Sit se poika otti huppunsa pois pääst, ja katto mua suoraa silmii. Sen upottavan ruskeet silmät luki joka ikisen ajatuksen mun pääst, ja vangitsi mut siihe hetkee. Katoin sen kasvoi. Mun huomio kiinnitty heti sen huulii. Ne oli täydellisen muotoset, oisin halunnu vaa suudella niit.
"Tuttu. Tuttu, tuttu, tuttu" mun ajatukset huusi. En tunnistanu kuitenkaa vieläkää tätä jätkää. Sit yhtäkkii se kumartu suuteleen mua suoraa suulle. Sen huulet tuntu pehmeilt, ja hyvält. Unohin kaiken sen vähän mitä tajusin sil hetkel, ja nojasin vaa siihe ihmisee. Se nosti kätensä mun niskaa, ja paino mua lähemmäs itteensä. Siin vaihees mietin hetken, et lähtikse ämmä vai jäiks se vaa tuijottaa meit. Oikeestaa mulle ei ollu välii, millää ei ollu välii, paitsi täl jätkäl joka suuteli mua. Se työnsi kielensä mun suuhu, ja tunsin sen kielilävärin osuvan mun poskee. Se tuntu hyvält, kunnes se lopetti. Nopeesti se irrottautu, ja katto taas mua. Varovast se raapi poskeensa, ja sen sormes välähti sormus. Yhtäkkii kaikki kuvat palas mun mielee iha hemmetin nopeest, ja tajusin kaiken. Katoin mun omii käsii, ja mul oli täsmällee samallaine sormus.
"Jungkook" vinkasin. Saatana, kuulostin joltai hiireltä. Mut sillä ei ollu välii nyt. Huomasin et olin alkanu itkee, ja kyyneleet valu mun kasvoi pitki. Se kumartu halaa mua, ja halattii ja suudeltii pitkää siinä mun sängyl.
"Mitä helvettii teen tääl" kysyin, ennenku tajusin kui retardilt kuulostin. Varmaa tarhaikäne penskaki kuulostais mua edustavammalt täs tilantees. Jungkook ei vastannu, vaa otti mun omat kädet omiinsa. En pyristelly irti, vaa katoin itekki mun käsii. Ne oli iha täynnä tuoreit ja jo haalistuneit viiltojälkii, mut yhes kohtaa oli paksu side.
"Aa" sanoin, ja en jaksanu enää ees välittää vaik kuulostin iha helvetin urpolt. Pyyhkäsin toisel kädel mun kasvoi. Tunsin kui lämmin mun oma iho oli, olin hengis. Mul oli kaikki mun omat kamppeet, lukuunottamat sitä et ne oli ottanu mun hupparin pois. Koko mun värikäs arpikokoelma näky kaikelle kansalle ku istuin siin hiljaa kiroten kaikkee. Mietin, et nyt sit oon vielä tääl.
"En sit lähtenykkää, vaikka halusin" sanoin hiljaa. Onneks mun ei tarvis kärsii kaikest yksin, aattelin, ja katoin Jungkookii. Se hymyili mulle kyyneltensä läpi ja sano hiljaa:
"Sä selvisit sittenki"
