Olin sulle hyvä ja sä käytit sitä hyväksi

Luku 2. Luukas menee Kaislamäelle

En oo pitkää aikaa kirjottanu tällee monen henkilön näkökulmast ni katotaa mitä täst tulee :D mut toivottavasti pidätte luvusta <3

Luukas

"Joo, äiti. Kyllä mulla on kaikki", sanon rauhallisesti äidilleni, joka juoksee pää kolmantena jalkana etsien mulle tavaroita.

"Onko sulla riittävästi vaatteita? Entä sun maalaustarvikkeet? Sä kun et voi elää ilman niitä... Ja niin tietysti onhan sulla kumisaappaat? Ja-"

"Äiti, rauhoitu. Mä en ole menossa minnekkään erämaahan. Kuopioon ajaa Kaislamäeltä vain tunti, enköhän mä pääse sinne jos multa unohtuu jotain", sanon lempeästi ottaen äitini olkapäistä kiinni, jotta hän tajuaisi rauhoittua.

"Aivan, joo. Sä olet oikeassa. Anteeksi, mä oon vaan niin hermona", äitini, nimeltään tosiaan Katariina, huokaisee. Äiti on aina ollut todella ylisuojelevainen ja joskus se on hyväkin asia, mutta joskus se menee todella paljon yli. En mä siitä kuitenkaan jaksa sanoa mitään, koska tiiän, että äiti on sellainen vain, koska se välittää musta eikä halua, että mulle käy mitään pahaa.

"Tiedän äiti, mutta mä olen jo kuusitoista. Kyllä mä osaan huolehtia itsestäni ja onhan mulla siellä Kaislamäellä mummi ja pappa", muistutan äitiäni. Hän vain mutisee jotain, halaa mua todella pitkään ja sen jälkeen me vihdoin päästään lähtemään kohti asemaa.

Asemalla äiti halaa mua uudestaan ainakin kymmenen minuuttia putkeen ja mun täytyy suorastaan työntää se pois siinä vaiheessa, kun mä meinaan myöhästyä junasta. Toistan äidille niitä samoja mantroja kuten joo joo kyllä mä pärjään ja joo äiti, mulla on kaikki, jonka jälkeen mä kiiruhdan junaan.

Kun vihdoin löydän oikean paikan, laitan mun matkalaukun ylös tavaransäilytystilaan ja istun itse paikalleni. Kaivan kuulokkeet reppuni pohjalta ja alan selvittelemään niitä. Tän takia mä vihaan nappikuulokkeita. Niitä saa aina olla selvittämässä. Ihan sama, vaikka mä kietoisin ne jonkun ympärille, ne on silti hetken päässä takaisin yhtä solmussa.

Pistän rauhallista musiikkia soimaan ja tuijotan ikkunasta ulos ihan kuin olisin jossain musiikkivideossa. En usko, että olen ainoa joka tekee näin. Se on oikeasti aika yleistä.

Kaislamäen tutut rakennukset alkavat näkyä. Ihanaa nähdä mummoa ja pappaa pitkästä aikaa. En ole nähnyt niitä varmaan puoleen vuoteen, mutta mulla on niin paljon tekemistä Helsingissä. Mä oon tosiaan taidelukiossa ja se pitää hoitaa kunnialla ja se on muutenkin mun intohimo. Ja kyllä ne ymmärtää, että mulla menee koulu edellä. On aina mennyt ja tulee aina menemäänkin. Mä tosiaan aloitin taidelukion viime syksynä, vuoden aikaisemmin kuin muut mun ikäiset. Mun kanssa samana vuonna syntyneet aloittaa vasta tänä syksynä. Helsingin taidelukion henkilökunta kiinnostui musta ja sain sinne stipendin ja sen takia aloitinkin aikaisemmin. Mutta kuitenkin nyt mä aion tämän kesän viettää mun isovanhempien luona, pitkästä aikaa. Vapaa-ajan harrastukset vievät myös aikaa ja kavereitakin olisi kiva nähdä joskus. Mulla ei siis ole kauheasti ylimääräistä aikaa. Mutta ei se mua haittaa. Mä olen aina ollut sellainen ihminen, jonka täytyy koko ajan olla menossa ja tekemistä täytyy riittää tai muuten mä tylsistyn. En mä oikein osaa vain olla paikallani.

Juna pysähtyy raiteelle kolme. Otan mun tavarat ja lähden kävelemään ovea kohti. Odotan, että kaikki muut menevät ensin. Tai, kaikki viisi ihmistä. Olen ystävällinen, jonka takia annan kaikkien muiden mennä ensin.

Raikas kesätuuli puhaltaa kasvoilleni sillä sekunnilla, kun astun ulos junasta. Annan katseeni kiertää läpi pienen juna-aseman pihaa. Pian löydänkin isovanhempani vilkuttamassa mulle iloisesti. Hymy hiipii kasvoilleni ja vilkutan heille takaisin. Kävelen isovanhempieni luokse. Mummi antaa heti pitkän, lämpimän halauksen. Sen jälkeen pappa halaa mua pikaisesti.

"Ihana nähdä sua pitkästä", mummi sanoo iloisesti.

"Ihana nähdä teitä", sanon hymyillen. Mummi alkaa heti kyselemään, että onko mulla nälkä, olenko mä varmasti syönyt tarpeeksi, miten mulla menee koulussa ja kaikkea muuta tavallista mitä se kysyy joka kerta, kun me nähdään.

"Entäs, mites sun parisuhde elämä? Joko sulla on poikaystävä?" Mummi kysyy ihan yhtäkkiä, mikä saa mut tietysti punastumaan ihan päästä varpaisiin. Mun mummi on kyllä niin symppis. Se on aina ollut mulle kaikista läheisin. Vaikka äitikin on mulle todella tärkeä ja läheinen, olen silti kertonut kaikki asiat aina mummille ensin. Äiti osaa olla joskus todella ennakkoluuloinen ja se onkin se syy miksi mä kerroin mummille ensimmäisenä, että mä olen homo. Mummi totta kai oli tiennyt sen jo paljon aikaisemmin. Kun kysyin häneltä, että miten hitossa hän siitä tietää, hän vain vastasi "kyllä mummi huomaa tällaiset asiat." Mä olin pelännyt, että mummikin tuomitsisi mut, mutta eihän se niin mennyt. Hän oli vain todella iloinen mun puolesta.

"Äh, ei mulla ole aikaa sellaiseen", mutisen vähän levottomasti. Pappa ei ottanut lähellekkään samalla tavalla asiaa vastaan kuin mummi. Pappa elää vieläkin jossain 70-luvulla jossa homous on sairaus ja homot joutuvat helvettiin. Siksi mä en mielelläni puhu näistä asioista papan kuullen, vaikka mä olenkin ylpeä siitä mitä olen enkä häpeä sitä yhtään.

"No, älä nyt viitsi Luukas. Aina parisuhteelle löytyy aikaa. Ei sun tarvitse olla yksin, kyllä säkin ansaitset onnen", mummi sanoo lempeästi ja pörröttää mun hiuksia hellästi.

"Mä- öm, tai siis niin", takertelen sanoissani enkä oikein tiedä mitä mun kannattaisi sanoa ilman, että pappa saa jonkun slaagin.

"Älä turhaan ujostele, kyllä mummi auttaa näissä asioissa. Ja älä välitä tosta vanhasta ukonrähjästä, ei se mitään kuitenkaan uskaltaisi sanoa, ei ainakaan mun seurassa", mummi sanoo pienesti nauraen. Nauran itsekin hieman ja nousen auton takapenkille. Vaikka pappa onkin jo päälle seitsemänkymmentä, hän pystyy silti vielä ajamaan autoa.

"Ei mulla vaan oo tullut ketään vastaan. Ja mulla on ihan kivaa yksinkin", totean kohauttaen olkiani, vaikka tiedän, että mummi ei näe sitä. Olisihan se ihan kiva jos olisi joku, jonka vierestä voisi herätä joka aamu ja jonka kanssa mulla olisi ihanan turvallinen olo, en mä sitä väitä etteikö se olisi ihanaa, mutta ei mulla vaan oo tullut vastaan sitä oikeaa. Mulla oli tän vuoden alussa sellainen pieni säätö tai en mä tiedä voiko sitä edes sellaiseksi kutsua, kun me pussattiin vain kerran eikä edes nähty hirveän usein. Se oli yksi Anton. Se oli ihan kiva, mutta en mä nähnyt meitä yhdessä. Me muutenkin vain tavallaan kasvettiin erilleen, jos niin edes voi sanoa. En mä tiedä, mutta se taisi olla mun kanssa samalla aaltopituudella eikä nähnyt meitä yhdessä.

"Eihän sulla mikään kiire olekkaan. Sä olet vielä nuori. Kyllä sä ehit vielä löytämään sen oikean", mummi sanoo ja kääntyy katsomaan mua hymyillen. Hymyilen hänelle takaisin ja katson sen jälkeen ikkunasta ulos.

Ehkä tästä kesästä ei tulekkaan mikään maailman kamalin.

Ehkä mä selviänkin Kaislamäellä.