Olin sulle hyvä ja sä käytit sitä hyväksi

Luku 11. Älä ikinä lähde, jooko?

Jälleen kerran mulle iski keskellä yötä inspiraatio :D mutta ei se mitään, nauttikaa te nyt kuitenkin uudesta luvusta! Toivottavasti tykkäätte <3

Micke

En ehdi reagoimaan mitenkään, kun Luukas jo painaa hellästi huulensa omiani vasten. Kylmä sadevesi ja mun suolaiset kyyneleet sekoittuvat yhteen. Tämä hetki on kuin jostain romanttisesta elokuvasta. Ensisuudelma täydellisen kaatosateen alla eikä kumpaakaan kiinnosta kastummeko. Se suudelma on pitkä ja hellä. Luukas on niin varovainen. Kuin hän pelkäisi, että mä tönäisen hänet pois tai alkaisin nauramaan hänelle. En aio tehdä kumpaakaan. Mä en halua tönäistä poikaa pois. Jostain syystä nautin tästä tunteesta. En tiedä saisinko nauttia tai onko se edes normaalia. Tällä hetkellä mä en välitä. En välitä onko tämä normaalia. Enkä välitä näkeekö joku. Normaalisti mä välittäisin. Tai, normaalistihan mä en edes pussaisi jätkää. En ole koskaan pussannutkaan, koska en mä ole aikaisemmin himoinnut ketään jätkään. Elämme omassa kuplassamme kuin ympärille ei olisi mitään muuta maailmaa, mutta se täydellinen hetki keskeytyy Bryanin sanoilla, "I knew it!"

"Fuck you!" Huudan pojalle näyttäen samalla keskaria. En tee sitä millään ilkeellä tavalla vaan enemmänkin sellaisella leikkisällä vittuilulla virnistäen samalla pienesti.

"Ja sä vielä sanoit ettet tykkää Luukaksesta", Bryan huomauttaa virnistäen.

Mutisen jotain takaisin posket punaisina. En koskaan punastu, joten miksi helvetissä juuri nyt?

"Mähän sanoin, että ollaan vaan kavereita", Bryan toteaa. Ja melkeinpä heti sen jälkeen jätkä sanoo, että hänen täytyy lähteä.

Tavallaan mua hävettää, että Bryan näki mut ensinnäkin itkemässä ja toiseksi suutelemassa poikaa. Mutta mua helpottaa, että tiedän ettei jätkä menisi ikinä kertomaan noista kummastakaan kenellekään. Hän ei ole mikään juorukello.

Tuijotan Luukaksen sateen kastelemia kasvoja. Tuttu musta pipo peittää hänen kauniit blondit hiukset. Nostan käteni varovasti Luukaksen poskelle. Poika hieman värähtää kosketustani, mutta ei kuitenkaan siirrä kättäni pois. Silitän hellästi hänen poskeaan. Luukas laittaa silmänsä kiinni aivan kuin hän nauttisi tästä. Mä en tiedä mikä mua vaivaa, mutta mä itsekin nautin tästä. Mutta sitä mä en aio myöntää Luukakselle. En ainakaan vielä.

Kaatosade loppuu viimeinkin, aurinko alkaa pilkistämään pilvien takaata ja taivaalle, totta kai, muodostuu sateenkaari.

"Täähän meni ihan kuin elokuvissa", sanon virnistäen.

"Ai miten niin?" Luukas kysyy nauraen.

"No eikös kaikissa leffoissa ensisuudelma tapahdu jonkun kunnon sateen aikana ja sen jälkeen aurinko alkaa paistamaan ja sitten tyylii ratsastetaan auringonlaskua kohti jollain hevosella tai jotain?" Kysyn hymyillen.

"Sä olet tainnut katsoa liikaa romanttisia elokuvia", Luukas nauraa. Hänen helvetin suloinen nauru tarttuu muhunkin. Katson onnellisena poikaan. Hitto, mikä tää tunne on? Mä en ole varmaan ikinä tuntenut mitään tällaista. Ei sillä, että mä olisin koskaan ollut kiinnostunutkaan kenestäkään. Mulla on ollut vain yhden illan juttuja eikä siinä todellakaan ole mitään tunteita mukana.

"En myönnä", vastaan hymyillen.

Päätimme Luukaksen kanssa, että menemme hänen isovanhemmilleen. Ei mulla ole muutakaan tekemistä ja mä haluan olla pojan seurassa. Vaikka viimeiset kolme viikkoa olenkin ollut vähän eri mieltä koko ajan niin nyt voin suoraan myöntää, että haluan viettää Luukaksen kanssa aikaa. Sitä paitsi mehän ollaan kavereita... Kai? Kyllähän kaverin kanssa saa viettää aikaa ihan ilman mitään taka-ajatuksia.

Kävelemme omakotitalojen välissä. Luukaksen isovanhempien luokse on vielä jonkin verran matkaa, koska me päätettiin puolivahingossa mennä jotain helvetin kiertoreittiä. Emme kumpikaan tainneet keskittyä kunnolla reittiin, joten käveltiin jonnekiin aivan perseeseen. En tiedä mihin Luukas keskittyi, mutta mä keskityin meihin. Tai tarkemmin sanottuna meidän suudelmaan. En voi uskoa, että mä pussasin poikaa ja vieläpä Luukasta. Ajatus on niin pelottava, mutta samalla niin jännittävä.

Lopulta kuitenkin löydämme Luukaksen isovanhemmille. Matka kului täydessä hiljaisuudessa, mutta ei se ainakaan mua haitannut. Ei se ollut mikään kiusallinen hiljaisuus. Tai ei se ainakaan tuntunut siltä.

Tunnettuun tapaan potkaisen kenkäni jonnekin nurkkaan niin kuin kotona olen tottunut tekemään. Nostan katseeni Luukakseen. Hän hymyilee ja pudistaa päätänsä pienesti. Ja jostain kumman syystä mä punastun, taas. Luukas ei kuitenkaan sano kengistäni mitään, joten en vaivaudu siirtämään niitä nätisti.

"Onks sulla nälkä?" Luukas kysyy yhtäkkiä ja menee samalla keittiöön. Kieltämättä nälkä yllättää saman tien, kun Luukas on esittänyt kysymyksensä.

"Joo", vastaan lyhyesti.

"Kelpaako lasagne?"

Se on mun lempiruokaa. Mun tekisi mieli vastata, mutta pelkään, että saan itseni näyttämään ihan idiootilta. "Joo kelpaa."

Luukas pistää lasagnen uuniin lämpenemään, jonka jälkeen hän istuu vastapäätäni. Luukas tuijottaa puhelintaan aika tylsistyneen näköisenä.

"Voin mä kyllä lähteäkin, jos haluat", sanon äkkiä.

Luukas nostaa katseensa muhun. "Ai miten niin?"

"Mitä miten niin?"

"Mistä päättelit, että haluaisin sun lähtevän?"

"Näytit äsken niin tylsistyneeltä", huomautan.

"En mä ole tylsistynyt. Mä... Mietin."

"Mitä sä mietit?" Kysyn kulmat koholla. Nyt mua rupesi kiinnostamaan. Enkä tosiaankaan voi mitään, että olen helvetin utelias.

Huomaan Luukaksen punastuvan pienesti. "En mitään. Se on nolo juttu."

"Ei varmasti ole", yritän rohkaista poikaa. Hitto, haluan vain tietää mitä hänen päässä pyörii.

"Mä... No mä mietin sitä meidän suudelmaa", Luukas melkein kuiskaa, mutta kuulen hänet silti tarpeeksi hyvin. Poika punastuu ihan kokonaan. Virnistän, mutta Luukas ei sitä huomaa.

"Niin mäkin", sanon lempeästi takaisin. Pelästyn omaa ääntäni. En meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En puhu ikinä tällä tavalla.

Luukas nostaa katseensa muhun. Hän tuijottaa suoraan silmiini noilla omilla ihanilla taivaansinisillä silmillään. Uppoudun tuijottamaan pojan silmiä. Yhtäkkiä tuntuu, että kaikki huolet olisivat kadonneet. Kaikki se suru ja tuska. Kaikki ne ovatkin yhtäkkiä pois. Enää ei ole mitään muuta kuin minä ja Luukas. Tuo kaunis poika kauniilla blondeilla hiuksillaan.

"Älä ikinä lähde, jooko?" Kuiskaan yhtäkkiä, kun pääsen takaisin maanpinnalle. En tiedä miksi mun oli pakko kysyä tota. Se vaan tuli mun suusta.

"Mitä sä tarkoitat?" Luukas kysyy. Hän ilmeisesti haluaa jotain tarkennusta.

"Sitä vaan, että... Lupaa mulle ettet ikinä lähde. Vaikka mä olisinkin kuinka perseestä."

"Mä lupaan", Luukas sanoo pienesti hymyillen.

Entä sitten, kun kesä loppuu ja Luukaksen on pakko lähteä?