Espresso? ∥ Namjin

Luku 7

Jin soitti aivan keskustassa sijaitsevan kerrostaloasunnon ovikelloa vähän kahdeksan jälkeen. Hän oli tullut suoraan töistä Jiminin ja tämän vanhempien asunnolle, ja Jiminin herttainen äiti päästi hänet nopeasti sisään. Jin vaihtoi tämän kanssa pari sanaa ja muisti myös kiittää kananuudelikeitosta, ennen kuin kiirehti käytävän perälle Jiminin huoneeseen.

Jimin lojui sängyllään katselemassa telkkarista jotakin typerää jenkkisarjaa, mutta kurotti kaukosäätimeen heti, kun Jin astui huoneeseen ja sulki oven perässään. Jimin nousi istumaan sängyllään ja viittoi Jinin viereensä. Pussilakanoissa oleva yksisarvinen rypistyi entisestään, kun Jin vajosi ystävänsä viereen ja nojasi seinään.
”Hei Jin... Mä olen ihan oikeasti pahoillani, mun ei olisi pitänyt höpöttää Rosélle sillä lailla.” Jimin kuulosti aavistuksen epätoivoiselta, ja viimeistään nyt Jin tiesi, että tämä katui oikeasti.
”Ei se mitään. Ei munkaan olisi pitänyt suuttua sulle, ei sillä ole mitään väliä mitä Rosé ajattelee”, Jin totesi. Ei, sillä ei ihan oikeasti ollut väliä. Ja nyt, kun Namjoonkin oli täysin leppynyt... Jinillä ei ollut mitään syytä vihoitella parhaalle ystävälleen. Jimin näytti kuitenkin edelleen epäilevältä. ”Ooks sä ihan varma? Tai siis pidäks sä Rosésta silti oikeasti?” Pinkit hiukset laskeutuivat silmille, kun Jimin odotti Jinin vastausta.
”En.” Vastaus oli helppo, ja paljon totuudenmukaisempi, kuin Jimin näytti kuvittelevan. Tämä kuitenkin hyväksyi sen ja nyökkäsi Jinille.

Jin jäi ajatuksiinsa. Hän tiesi nyt paljon paremmin kuin aiemmin, mitä todella tunsi, ja selitys olisi paljon uskottavampi, jos hän kertoisi totuuden. Mutta voisiko hän luottaa Jiminiin? He olivat olleet ystäviä pitkään, ja Jin luotti Jiminin hyväntahtoisuuteen... Mutta. Mutta mitä jos se ei ulottuisi tähän asti, mitä jos hänen paras ystävänsä tuomitsisi hänet? Mitä hän ikinä tekisi, jos Jimin taas puhuisi ohi suunsa? Se oli ikävä ajatus. Siitä huolimatta, että Jiniä pelotti, hän halusi kovasti uskoa ystävälleen ajatuksen, jota oli pyöritellyt siitä asti, kun Kim Namjoon oli ilmestynyt korjamaan konditorian kahvikonetta. Se samainen ajatus oli ohjannut häntä eilisissä bileissä, ja oli vain vahvistunut tänä iltapäivänä. Hänen kävellessään Jiminille se oli lopulta kypsynyt valmiiksi, ja nyt Jin tiesi mikä se ajatus oli.

Jimin selvästi odotti, että Jin sanoisi vielä jotain, joten hän veti syvään henkeä tehdessään päätöksen. ”Mä pidän Namjoonista. Pidän tosi paljon.”
Jiminin käsi pysähtyi ilmaan matkalla pyyhkimään hiuksia silmiltä, ja tämä tuijotti Jiniä hetken kuin miettien, oliko kyseessä vitsi. ”Siis enemmän kuin kaverina?”
”Enemmän kuin kaverina”, Jin vahvisti. Hän puri huultaan. Nyt se tulisi, Jimin nauraisi. Nauraisi ja haukkuisi häntä typerykseksi. Jinin kurkkua kuristi, ja hän kohotti molemmat kätensä haromaan hiuksiaan, ettei Jimin olisi nähnyt, miten hän nieleskeli pitääkseen itsensä kasassa.

Mutta Jimin palautti itsensä maan pinnalle parissa sekunnissa ja sanoi aivan normaaliin sävyyn: ”Hei wau Jin, sehän on hieno juttu!” Jin kohotti päänsä ja kohtasi varovasti Jiminin katseen. Hän tunsi helpotuksen leviävän sisällään, ja huomasi, miten jännittyneenä oli istunut viimeiset sekunnit.
”Oikeasti? Tai siis... Se ei ole susta outoa?” Jin kysyi hiljaa. Jimin kallisi päätään ja vastasi hetken harkittuaan: ”Siis... En mä nyt oudosta tiedä, kyllä mä yllätyin, mutta ihan sama koska mä tuen sua anyway. Ja sitäpaitsi, nyt tästä vasta hauskaa tulee, kun mä saan ottaa kunnian siitä että te edes tapasitte.” Jimin virnisti, mutta vakavoitui sitten vielä: ”Hei Jin... Odotiks sä oikeesti et mä jotenki tuomitsen sut vaan koska sä tykkäät jostain jätkästä?”
Jin harkitsi pari sekuntia. ”En mä tiedä. Joo kai.”
Jimin pudisti epätoivoisesti päätään, ja ennen kuin Jin ehti tehdä mitään, Jimin veti hänet vähän kömpelöön halaukseen ja mumisi hänen olkapäätään vasten: ”Voi jumalauta nyt mä tajuan miksi sä suutuit siitä mitä sanoin Rosélle... Mä oon ollu aika surkee frendi.”
”Se on kyllä totta, mutta ei se tarkota ettenkö mä jaksais sua jatkossaki”, Jin totesi virnistäen, ja Jimin työsi hänet teatraalisesti pois. ”Mä olin juuri kysymässä haluatko sä kananuudelikeittoa samalla kun kerrot mulle kaiken susta ja Namjoonista, mutta ei sitten jos sä oot ilkeä.” Jimin mutristi huuliaan kuin pikkuvauva, ja he molemmat purskahtivat nauruun.

Ilta oli loppujen lopuksi rento ja hauska, ja Jin oli tyytyväinen ja helpottunut, että oli uskaltanut puhua Jiminille. Hän oli kertonut koko tarinan alkaen siitä, kun Namjoon oli kompastunut ensi kertaa hänen konditoriansa kynnykseen ja pudottaanut kukkapurkin lattialle, ja päättyen tähän iltapäivään. Hän oli ollut järkyttävän pahalla päällä ja halunnut vain mahdollisimman nopeasti kotiin, mutta Namjoon oli kuin ihmeen kaupalla saanut hänet paremmalle tuulelle. Jokin tavassa, miten mies oli kehunut konditoriaa, Jinin silmäterää, kertonut hauskoja tarinoita omasta elämästään ja ihan vain jutellut Jinille niin kovin ystävällisesti... Fakta oli, että kukaan muu kuin Jimin ei nykyään sillä tavalla vain jutellut hänelle: hän asui yksin, työskenteli yksin, näki vanhempiaan pari kertaa vuodessa, eikä todellakaan pitänyt yhteyttä opiskeluaikaisiin kavereihinsa. Jiniä pelotti, koska hänhän ei oikeasti tuntenut Namjoonia juuri lainkaan, mutta jotenkin vaistomaisesti hän luotti siihen iloiseen hymyyn. Iltapäivän aikana hän oli tuntenut olonsa paremmaksi joka kerta, kun Namjoon oli katsonut häntä hymykuopat esillä, aivan kuin se hymy olisi pyyhkinyt kaikki maailman murheet pois.

Kello oli lähes kaksitoista, kun Jin vihdoin lähti kohti kotia. He olivat syöneet illallista Jiminin huoneessa tämän vanhempien mentyä nukkumaan, ja Jimin oli päätynyt heittelemään viinirypäleitä ikkunasta samalla, kun esitti toinen toistaan dramaattisempia ehdotuksia Namjoonin iskemiseen. Jokainen viinirypäle vastasi Jinin naureskellen hylkäämää ideaa, ja kadulla 70 metriä heidän alapuolellaan lojui jo ateriaksi asti pienenpieniä vihreitä hedelmiä. He olivat tulleet siihen tulokseen, että ainakin joku kerjäläinen kohtaisi onnenpäivänsä Jiminin ideoinnin ansiosta. Jin nauroi itsekseen ystävänsä käytökselle vielä koko kotimatkan ajan, ja kun hän vajosi nopean suihkun jälkeen sänkyyn, hänellä oli parempi ja vapautuneempi olo kuin päiväkausiin.

874 sanaa