Espresso? ∥ Namjin

Luku 10

Namjoon alkoi olla hyvin, hyvin hämmentynyt.
Mikä hämmennyksen aihe oli?
Kim Seokjin.
Kukapa muukaan.
Mutta mistä hämmennys suoranaisesti johtui?
Siitä, että Kim Seokjin oli pelottavan puoleensavetävä.
Mutta oliko se oikeastaan ongelma?
Ei.
Ongelma oli se, että Namjoon ei voinut, ei kerta kaikkiaan voinut ajatella sellaisia ajatuksia, joita hänellä Kim Seokjinistä oli.
Se oli väärin.
Koska ajatella nyt Kim Seokjiniä enempänä kuin kaverina, hyvänäkään sellaisena... Oli hulluutta.
Oliko?
Oliko todella hulluutta viehättyä jostakusta kauniista ihmisestä?
Mutta Rosé oli kaunis ihminen.
Rosé oli se, jonka seuraa Namjoonin kuului alituiseen kaivata.
Ei Kim Seokjin.
Namjoon hieroi otsaansa.

Oli aikainen aamu, ja Namjoon istui jalat ristissä sängyllään yrittäen naputella jollekin asiakkaalle sähköpostia kannettavallaan. Viestejä oli vähän päässyt kasaantumaan, ja tässä nimenomaisessa kyseessä oli taas pitkästä aikaa joku vanhus, joka ei osannut käyttää astianpesukonettaan. Namjoonin ajatukset karkailivat jatkuvasti, ja hän oli jo vähällä lähettää viestin, jossa kertoi ”saapuvansa korjaamaan Jinin ensi yönä kahden jälkeen”. Hän haroi hiuksiaan turhautuneena, mutta ei voinut olla nauramatta ajatustensa juoksulle. Pappa-raukka voisi saada aika sätkyn, jos hän ei nyt alkaisi keskittyä.

Mutta helpommin sanottu kuin tehty: Muisto eilisestä illasta, jonka hän oli viettänyt Jinin kanssa, ei suostunut väistymään syrjään hänen aivoissaan. Eivätkä sen puoleen Jinin täydelliset huulet, jotka olivat värisseet lähes sinisinä miehen väittäessä, ettei hänellä ollut kylmä. Sen takia Namjoon oli takkinsakin luovuttanut; aina, kun hän vain vilkaisi täyteläisiä, punaisia huulia, jotka täydensivät virheettömiä kasvoja...
Missä hänen ajatuksensa oikeasti seikkailivat?
Se sähköposti. Keskity.

Ei hän voinut. Tämä asia oli pakko saada järjestykseen. Jin oli vain mukava ja vähän ujo ihminen, joka halusi tehdä tuttavuutta ja olla hänen kaverinsa. Miksi herran tähden hän sitten ei saanut yhtä sähköpostia kirjoitettua ajatustensa askarrellessa Jinin huulissa? Pitäisikö hänen ihan huolestua niistä ajatuksista? Koska ihan oikeasti, jos asiaa mietti järjellä: Hän oli aikuinen mies, jolla oli kiva naisystävä ja vakaa elämäntilanne... Ja joka haaveili alituiseen viikon verran tuntemansa miehen huulista. Miehen. Mitä ihmettä hänelle tapahtui?

Sitten oli vielä se pikkuseikka, että hänen pitäisi mennä hakemaan takkinsa Jiniltä tämän konditoriasta heti kun saisi sähköpostinsa siistittyä. Idea oli samaan aikaan houkutteleva ja silti tuntui ahdistavalta. Ja hämmentävältä.
Koko tämä juttu oli aivan tolkuttoman hämmentävä.
Namjoon oli ollut koulussa kympin oppilas, hänen kaverinsa tunsivat hänet fiksuna tyyppinä, hänen vanhempansa olivat aina hokeneet, että hän oli niin viisas, että pärjäisi elämässä missä tilanteessa vain... Mutta nyt hän sai kauhukseen huomata, että Kim Seokjin oli hänelle aivan liian hämmentävä pulma.

Hän tarvitsi apua. Rosélle hän ei missään nimessä voinut puhua tästä, joten jäljelle jäi oikeastaan vain Jimin. Namjoon viimeisteli sähköpostin nopeasti, sulki läppärin kannen ja hilautui ylös sängystä etsimään puhelintaan. Hän ei ikinä pitänyt sitä joka paikassa mukanaan samalla tavalla kuin kaikki muut nykypäivänä tuntuivat tekevän, ja nytkin kulunut samsung löytyi keittiön sotkuisesta laatikosta värikkäiden muistilappujen alta. Namjoon etsi Jiminin numeron ja klikkasi sitä.

”Hei, Park Jimin tässä. Minulla on juuri nyt tekemistä, joka on niin pitkästyttävää, että puhuisin kanssasi mielummin, mutta en voi. Älä huoli, soitan takaisin heti kun ehdin, tai voit jättää viestin äänimerkin jälkeen...”
Namjoon huokaisi. Jimin vastasi aina puhelimeen, miksei nyt?
No, ei kai hänen auttanut muu, kuin vain lähteä käymään konditoriassa.
Ehkä hän selviäisi.
Ehkä hän osaisi edelleen esittää, ettei Kim Seokjin merkinnyt hänelle mitään ihmeellistä.

●  ●  ●

Jin oli juuri rupattelemassa pikkuleipiä hamstraavan mummon kanssa, kun hän huomasi Namjoonin astuvan ovesta sisään. Kääntämättä päätään asiakkaastaan hän vilkaisi miestä syrjäsilmällä ja kohotti ylpeänä suupieliään, kun tämä ei kompuroinut lainkaan kynnyksen kohdalla. Namjoon hymyili hänkin leveästi ja jäi taaemmas odottamaan vuoroaan.

Jin oli loppujen lopuksi nukkunutkin Namjoonin takki päällään, ja häneltä oli vaatinut suurta itsekuria riisua se esiliinansa tieltä. Kun mummo touhotti pois ja Namjoon astui tiskin taakse, hänestä tuntui kauhean haikealta noutaa takki takahuoneesta ja ojentaa se miehelle. Namjoon kiitti, ja Jinin yllätykseksi totesi: ”Minulla oli muuten tosi kivaa eilen, täytyy ottaa uusiksi. Mitä jos mentäisiin joku päivä vaikka leffaan ja pyydettäisiin Jiminkin mukaan?” Jin tunsi hymyn leviävän huulilleen, ja suostui sen kummempia epäröimättä. Namjoon sanoi olevansa kiireinen eikä ehtisi jäädä konditoriaan, joten Jin tarjoutui pakkaamaan tälle sitruunapiirasta mukaan. Namjoon otti paketin vastaan hymykuopat syvinä ja lupasi piipahtaa pian espressolle. Jin jäi seisomaan tiskin taakse miettien, voisiko enää hymyillä leveämmin.

Tekstiviesti kilahti hänen puhelimeensa myöhään iltapäivällä.
”Moi Jin! Jiminillä on aikaa viikonloppuna, joten sovimme, että mennään yhdessä katsomaan se uusi Marvel lauantai-iltana. Nähdään, Namjoon.”
Jin kuittasi viestin ja muistutti itseään, että lauantain parturiaika pitäisi siirtää. Tästä tulisi hauskaa, Jimin varmasti kiusaisi häntä koko illan... Here we go.

723 sanaa