Espresso? ∥ Namjin

Luku 34

Heidän kesälomansa päättyi lopulta viikkoa suunniteltua aiemmin, eikä Namjoon voinut olla tuntematta hienoista haikeutta katsellessaan tummanvihreän Fordin sivupeilistä Jiminin isovanhempia, joiden vilkuttavat hahmot kutistuivat ja kutistuivat, kunnes jäivät mutkan taakse.

Jiminin isän auto pomppi kuoppaisella maantiellä niin rajusti, että pelkääjän paikalla istuva Namjoon sai pidellä lujasti kiinni penkin reunoista, ja takapenkiltä kuului Jiminin vaikerrus. ”Isä! Onko oikeasti liika pyydetty että ajaisit varovasti?” Herra Park tuhahti, mutta Namjoon huomasi tämän ohjaavan mutkiin hieman huolellisemmin kuin hetki sitten. Tämän poika kuitenkin toipui parhaillaan rajusta aivotärähdyksestä, vääntyneestä ranteesta ja muutamasta murtuneesta kylkiluusta - kai siinä oli jopa suurelle ja täydelliselle herra Parkille syy käyttäytyä kerrankin hienotunteisesti.

Namjoon tuhahti ajatukselle. Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei kerta kaikkiaan pitänyt Jiminin isästä. Tällä oli ollut aavistuksen tyly asenne jo kyyditessään heitä toiseen suuntaan muutama viikko sitten, mutta nyt Namjoonista tuntui, että mies ei edes yrittänyt olla ystävällinen. Tämä oli pyöritellyt silmiään teatraalisesti ja sattumalta saanut kauhean kovan yskänpuuskan juuri, kun Namjoon nopeasti suudellut Jiniä ennen kuin he olivat astuneet autoon. Namjoon oli jo avannut suunsa kysyäkseen, saiko herra Parkille olla yskänpastilleja, mutta Jin oli puristanut hänen kättään ja ravistanut päätään. Niinpä Namjoon oli istunut kiltisti autoon ja teki nyt parhaansa, ettei sanoisi mitään. Hän inhosi juuri herra Parkin kaltaisia ihmisiä, niitä jotka kokivat asiakseen puuttua muiden rakkauselämään, ihan kuin itse tuntisivat jonkin ’oikean’ tavan rakastaa ja se oikeuttaisi heidät köhimään halveksuvasti maallikoiden yrityksille.

Namjoon ei ollut siis ilahtunut lainkaan joutuessaan istumaan etupenkillä herra Parkin seurassa, mutta jätti valittamisen sikseen yhdestä ainoasta syystä: Hän oli aika varma, ettei Jimin olisi jaksanut keskustella isänsä kanssa sillä hetkellä. Tämä nojasi Namjoonin takana poskeaan sivuikkunaan ja kuunteli hajamielisen näköisenä, kun vieressä istuva Jin kertoi suunnitelmistaan konditoriansa varalle nyt loppukesästä. Lääkärit olivat sanoneet, että aivotärähdyksen takia Jiminille piti pitää jatkuvasti seuraa, ja Jin oli ottanut tehtävän kunnia-asiakseen. Namjoon itse ei ollut ehtinyt vaihtaa Jiminin kanssa kuin muutaman sanan sen jälkeen kun tämä oli palannut isovanhempiensa kyydillä sairaalasta ja ennen kuin tämän isä oli kaartanut pihaan. Hän oli pyydellyt anteeksi, ettei ollut hakenut Jiminille apua nopeammin tämän pudottua tikkailta, mutta Jimin oli vain heilauttanut tervettä kättään kuin sanoakseen ”unohda se”, ja ennemminkin kiittänyt Namjoonia.

He ajoivat parhaillaan moottoritien ruuhkassa, kun Jiminin isä rikkoi hiljaisuuden yllättävällä tavalla.
”Kuules poika, milloin sinä olit ajatellut kertoa äidillesi ja minulle kivoista pikku tulevaisuudensuunnitelmistasi?”
Jimin kohotti hämmentyneen näköisenä päätään, ja Namjoon höristi korviaan. Mistä herra Park nyt puhui?
”Mä en tiedä mistä sä puhut”, Jimin totesi ja kohotti tervettä kättään haromaan pinkkejä hiuksiaan - ele jota hän toisti usein ollessaan hermostunut - mutta muisti pian, että hiukset oli leikattu pois jotta pään haava pääsisi paranemaan. Tapa, jolla Jimin sitten antoi kätensä valahtaa takaisin syliin, oli Namjoonista jotenkin säälittävä: Jimin ei ollut ollut oma pirteä itsensä edes ennen onnettomuutta, mutta nyt koko tämän olemus oli jotenkin outo ja lattea.

”Et tiedä mistä minä puhun? Etkä osaa yhtään sanoa, miksi meidän ovella kävi poliisit tänä aamuna ennen kuin lähdin hakemaan teitä?” Herra Park kääntyi vilkaisemaan takapenkillä istuvaa poikaansa, joka näytti yhtäkkiä säikähtäneeltä ja katsoi kaikkialle muualle paitsi isäänsä.
”Poliisit? Mitä poliisit teiltä haki?” Ihmetteli Jin. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta lopulta Jimin mumisi: ”En mä tiedä. Ja vastaa Jinille, isä, muakin kiinnostais kuulla.” Mutta Namjoonista Jimin näytti siltä kuin tietäisi jo.

”Kiinnostaisi kuulla? No minäpä kerron: Poliisit halusivat tietää, miksi äitisi ja minun nimikirjoituksia oli väärennetty asiakirjoihin, jotka sallivat lapsemme muuton ulkomaille, kustantavat hänen asuntonsa, ja sallivat muutenkin kaikenlaisia vapauksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miksi sinä aiot kirjaimellisesti karata kotoa laittomien paperien turvin? Alahan selittää.”

Herra Parkin vaiettua autossa oli hetken hiljaista. Namjoon vilkaisi taakse, ja näki Jinin tuijottavan silmät pyöreinä Jiminiä, joka piirteli sormellaan hermostuneita ympyröitä ikkunaan. Herra Park rykäisi. ”Jimin? Minä en välitä, vaikka ystäväsi ovat kuulemassa. Ole hyvä ja selitä.”

Jimin tuhahti ja nosti päätään. Namjoonista tämä näytti yhtäkkiä jotenkin uhmakkaalta avatessaan suunsa. ”Miksi mun pitäisi selittää? Mä oon lain mukaan aikuinen ja saan päättää missä asun! Mä hain opiskelemaan Pariisin taideyliopistoon vikaks vuodeks ja sain paikan, tieto tuli sillon just ennen kun ne kirotut tikkaat hajos, ja mä olin siellä aitassa just kirjottamassa niille vastausta että hyväksyn opiskelupaikan. Ja miksi mä vähän kiersin lakia niitten asiakirjojen kanssa? No koska mä halusin lähteä ilman hirveetä hässäkkää! Mä oon helvetin kyllästyny siihen että sua ja äitiä ei kiinnosta pätkääkään miten mulla menee, ja puututte vasta kun mä teen jotain väärin! Ja noi rakastuneet pulut ei ainakaan huomais vaikka mä muuttaisin toiselle puolelle maailmaa! Jos te ette välitä musta niin antakaa vaan olla ja antakaa mun lähteä, ehkä mäkin saisin sieltä vähän paremman elämän kuin tää paska!”

Jimin veti pari kertaa syvään henkeä hiljaisuudessa, joka tämän ryöpytystä seurasi, ja käänsi sitten taas katseensa tiiviisti ikkunaan. Oli alkanut sataa, ja vilkaistessaan varovasti Jiminiä, Namjoon ei ollut varma näkikö vain heijastuksen ulkoa vai oliko Jiminin poskilla kyyneliä. Kukaan ei lausunut loppumatkan aikana halaistua sanaa, ei edes herra Park. Tämä tuijotti itsepintaisesti tietä ja jätti Namjoonin ja Jinin kyydistä keskellä vilkasta katua kuin ei olisi kuullutkaan takana tulevien tööttäyksiä.

Namjoonin aivot raksuttivat kiivaasti hänen yrittäessään jäsennellä uutta tietoa. Jiminin outo käytös, salailu, kaikkiko johtui siitä että tämä oli aikonut muuttaa toiselle puolelle maapalloa ilmoittamatta kenellekään mitään? Ja oliko tämä todella juuri kutsunut Namjoonia ja Jiniä ’rakastuneiksi puluiksi’? Vilkaistessaan Jiniä, joka raahasi matkalaukkuaan hänen vierellään ja väisteli lätäköitä joita kadulle oli jo hetken sateen aikana muodostunut, Namjoon huomasi tämän pohtivan melko varmasti samaa kuin hän.

Namjoon ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Kun hän kertasi nyt vaikka heidän kesälomaansa, ’rakastuneissa puluissa’ oli perää: Hän oli viettänyt loman aikana kevyesti eniten aikaa juuri Jinin kanssa, istunut tämän vieressä ruokailuilla ja veneessä ja jutellut, mutta mitä ihmeellistä siinä loppujen lopuksi oli? Jin oli hänen poikaystävänsä, eikö ollut ilmiselvää, että he olivat rakastuneita puluja (vaikka Namjoon olisikin ollut mieluummin ollutkin vaikka rakastunut kotka, kuulosti paljon hienommalta, eikö vain)?

”Tiiätkö, mä jotenkin osasin melkein odottaa jotain tällästä.” Jin vilkaisi Namjoonia huolestunut ilme kasvoillaan. Namjoon nyökkäsi hitaasti. Jimin oli ollut niin pitkään niin hiljainen ja sulkeutunut, että tällainen äkillinen räjähdys oli jopa loogista ennemmin tai myöhemmin.
”Mutta tiiätkö sä miksi? Tai siis...” - Namjoon ei voinut olla virnistämättä - ”Ollaanko me oikeasti rakastuneita puluja?”
Jin naurahti mutta vakavoitui pian. ”En mä tiedä. Uskosin että se vaan on kyllästyny vanhempiinsa - ei mikään ihme - ja sit purki sitä osittain meihinkin. Mutta en oo varma, ajattelin että koitan puhua sille vaikka huomenna.”
”Se ois varmaa hyvä”, Namjoon sanoi. ”Mua vaan oikeesti yllätti miten siit tuli ihan poliisiasia et se meinas karata kotoa. Tarkotan että joo se on aikuinen mut jälkihuoltajuusvelvollisuus on olemassa ja kyl sen nyt pitäis ainaki mainita suunnitelmistaan.”
Jin kohautti olkapäitään. ”Tavallaan joo ja tavallaan sen vanhemmat on oikeesti vähän... Ikäviä. Mut mua häiritsee ettei se sanonu mulle mitään.”
Namjoon tarttui Jiniä kädestä ja puristi sitä heidän kävellessään. ”Se on outoo. Mutta juttele sille huomenna, kyl se siitä.”
Jin nyökkäsi.

Lopulta he astuivat pois sateesta rappukäytävään ja kiipesivät portaat Jinin asunnon ovelle. Päästyään sisään Jin katosi välittömästi keittiöön ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan lautasellinen voileipiä ja espressokuppi, jonka tämä ojensi hymyillen Namjoonille. He eivät puhuneet enää Jinin käpertyessä leipänsä kanssa Namjoonin syliin ja laskiessa leukansa hänen olalleen. Namjoon kietoi vapaan kätensä Jinin ympäri eikä voinut olla hymyilemättä itsekin. Mitä draamaa muilla ihmisillä ikinä olikaan, Namjoon ei olisi voinut olla onnellisempi vain istuessaan siinä pehmeällä sohvalla Jinin seurassa.

1199 sanaa