Lohikäärmeen valssi

11. Irvikuvia

Valittu olet sinä, Sarah.

Etsi sen sisaret. Tarvitset kolme, jotta voit kääntää sen, mitä ei yksikään kuolevainen voi pysäyttää.

Kuningatar Sibyllan sanat kummittelivat mielessäni. Ne olivat kuulostaneet enteeltä, varoitukselta. Hypistelin hiusnauhalla ranteeseeni kiinnittämääni avainta vain huomatekseni olevani jälleen kerran hämmennyksen vallassa. Miksi kuningatar oli antanut minulle avaimen? Mikä valittu? Miksi minä? Eikö ruhtinaassa ollut tarpeeksi kestämistä? Miksi minut sysättiin jatkuvasti, varoittamatta, arvoituksesta toiseen?

Kysymykset pyörivät päässäni eivätkä jättäneet minua rauhaan. Huoneessa, johon olin astellut kuningattaren mentyä, oli kiusallinen tunnelma, eikä se helpottanut kasvavaa ahdistustani yhtään. Kaksi seuraneitoa olivat valmistelleet kylvyn, joka tuoksui eksoottiselta. Lämmintä vettä täynnä oleva saavi oli valmiina huoneen nurkassa.

Olin yrittänyt puhua naisten kanssa, mutta siitä ei tullut mitään muuta kuin entistäkin kiusallisempi tunnelma. Seuraneidot vastailivat varautuneesti ja lyhyesti joko kyllä tai ei, kun olin yrittänyt kysellä palatsista ja heistä itsestäänkin. Loukkaannuin aluksi, mutta sitten ymmärsin, mistä heidän käytöksensä johtui.

Pelosta. Pelosta, että heidän sanomisensa suututtaisivat tai loukkaisivat minua. Minä olin nyt emännän asemassa. Minulla oli oikeus lyödä heitä. Kyllähän minun olisi pitänyt heti ymmärtää, miltä heistä tuntui. Olinhan itse elänyt sen tunteen kanssa koko elämäni.

Toinen seuraneidoista siirtyi taakseni ja oli aikeissa avata mekkoni nyörityksiä. Hätäännys iski tajuntaani ensimmäisen nauhan löystyessä. Minun täytyisi riisuutua. Hän yritti riisua minut. Ei, he eivät saisi nähdä, missä kunnossa vartaloni oli. Pyörähdin ympäri ja sysäsin naista kauemmas.

"Älä koske minuun!"

Naisen kasvoille levisi yllättynyt ilme, ehkä vähän pahastunutkin. Työtäänhän hän oli vain yrittänyt hoitaa, kyllähän järkeni sen tiesi, mutta en voinut antaa kenenkään nähdä vartaloani. En etenkään selkääni. Ruoskan iskujen jättämät haavat olivat vielä aivan liian tuoreita, eikä niitä ei voisi selittää millään.

"Anteeksi, minä vain.." nielaisin ja yritin keksiä uskottavaa selitystä. Mietin Mariaa, keittiön kylmäkatseista emäntää, hänen sokeaa uskonnollisuuttaan, kappelissa viettämiäni tunteja. Rukouksia, joita en ollut suostunut tosissani lausumaan.

"Minä.. minä olen siveellinen nainen, en tahdo esitellä alastonta vartaloani. Se olisi syntiä", minua kuvotti puhua kuin Maria, mutta oli pakko. "Saisinko kylpeä yksin, rauhassa?"

Naiset katsoivat hetken toisiaan varmasti miettien, mitä heidän pitäisi tehdä. Kuningatar oli määrännyt heidät valmistelemaan minut, mutta minä olin vieras ja heidän kuului myös miellyttää minua, niin hullulta kuin se kuulostikin. He olivat aatelisia, vaikkakin todennäköisesti alhaisista suvuista seuraneidon asemasta päätellen, ja silti heidän kuului totella minua.

Lopulta naiset nyökkäsivät vastahakoisina. "Kuten tahdotte, neiti. Odotamme ulkopuolella."

"Kiitos."

Naiset poistuivat sulkien pariovet perässään. Seisoin hetken vain paikallani hengitellen rauhallisuutta tavoitellen. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Menneisyyden salaisuus säilyisi. Kukaan ei näkisi vartaloani, sen ruhjeita ja rumuutta.

Kun olin varma, että hermoni olivat tasoittuneet, löyhensin varovaisesti nyörityksiä. Kun ne olivat tarpeeksi löyhällä, päällysmekko valahti alas. Seisoin saavin edessä pelkkä alusmekko ylläni. Hitaasti kiskoin sen pois päältäni ja annoin sen pudota lattialle päällysmekon seuraksi. Kylmyys iski paljaalle iholleni. Varovasti kastauduin saavin lämpimään veteen.