Tuntui siltä kuin sydämeni olisi pysähtynyt jo toisen kerran tänään.
"Milloin te lähdette?" Sain kysyttyä. Tällä kertaa äänessäni ei ollut änkyttämistä, vaan kuulostin pikemminkin pettyneeltä ja pelokkaalta.
Ympärillemme laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Heidän hymynsä olivat kuitenkin vielä tallella. He eivät tainneet tajuta mitä oli tapahtumassa. He olivat liian onnellisia tajutakseen.
"Viikon kuluttua" Calum vastasi ja raapi niskaansa hermostuneena. Hän varmaankin luuli, että olin vieläkin tälle vihainen, mitä en kyllä ollut. Olin antanut Calumille anteeksi. Luken kasvoilta valahti hymy: Hän oli tajunnut.
"Char-" Hän aloitti, mutta en voinut muuta kuin keskeyttää hänet.
"Mä olen onnellinen teidän puolesta" Sanoin kyynelissä. Muotoilin pienen hymyn kasvoilleni, vaikka se olikin äärimmäisen hankalaa.
"Mä sain luvan jäädä Australiaan" Sanoin huokaisten ja katsoin heitä kaikkia. Kukaan ei enää hymyillyt. En tiennyt oliko Luke kertonut muille, että minun olisi pitänyt muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin.
"Mutta sillä ei taida olla enää mitään merkitystä" Lisäsin särkyvällä äänellä. Luke katsoi minua oudosti ja otti askeleen lähemmäs minua.
Pakenin nopeasti paikalta, samalla pidätellen kyyneleitäni. Kun pääsin omaan asuntooni, suljin oven ja romahdin täysin.
En voinut uskoa tätä todeksi. Se ei vaan voinut olla totta. Sain 'lisä aikaa' ja nyt sekin oli turhaa. Miksi jäisin tänne, kun minulla ei kohta ollut täällä ketään!
"Kaiken voi menettää minuutissa"
Lause pyöri päässäni. Isäni oli joskus hokenut sitä minulle. En kuitenkaan koskaan uskonut siihen, ennen kuin se nyt tapahtui minulle.
Oli ehkä tyhmää ajatella, että kaikki tämä mitä ympärilläni oli, pysyisi ennallaan. Kaikki oli tuntunut liian hyvältä.
En näkisi enää Michaelia ja sitä miten hän jonakin päivänä vielä kaljuuntuisi.
En voisi enää nauraa Ashtonin kanssa hänen tyhmille jutuilleen, enkä kuulisi tämän ihanaa naurua. En voisi enää jutella Calumin kanssa mistään. En voisi purkaa sydäntäni hänelle. Enkä voisi myöskään enään halailla Luken kanssa. Minua satutti eniten se, että en kuulisi enää hänen ääntään tai en näkisi enää häntä.
Päässäni pyöri vain mielikuva 'lähdöstäni'. Olisivatko pojat ja Luke saattamassa minua? Mitä minulle ja Lukelle kävisi?
Ovelta kuului koputus ja tiesin, että se oli Luke.
"Babe, avaa ovi" Hän huusi ja löi ovea nyrkillään. En vastannut mitään. En voinut sanoa mitään, itkuni seasta. Vastaamisen siasta tyydyin vain nojaamaan päälläni ovea vasten.
"Sä tiedät, että mulla on avain" Hän huokaisi kärsimättömänä.
"Anna mun olla rauhassa" Sanoin aika hiljaisella äänellä, mutta kuitenkin niin lujaa, että hän sen kuuli.
"Puhutaan huomenna" Hän sanoi ja pian kuulin askelien äänien kaikuvan käytävässä.
Kaivoin puhelimeni esille ja valitsin sieltä numeron, joka kuului äidilleni. En epäröinyt enää hetkeäkään.
"Charlotte?" Hänen äänensä kysyi ehkä vähän ihmeissään, koska olimme puhuneet puhelimessa jo aika monta kertaa tänään.
"Mä palaan kotiin"
YOU ARE READING
Wherever You Are || L.H
Fanfiction"Australiaan muutto: Ei ystäviä eikä ketään kuka välittäisi. Näin minä luulin. Heti ensimmäisenä päivänä kuitenkin tapasin hänet. Pojan nimi oli Luke. Luke Hemmings"
