Olimme totelleet Benin neuvoa ja menneet hotellin 'takaovesta', joka johti tietenkin takapihalle. Sieltä taas pääsi kokonaan hotellin ulkopuolelle. Ilma oli todella kaunis! Kaikki oli todellakin liian täydellistä.
Kävelimme muiden ihmisten joukossa kohti Lontoon ydinkeskustaa. Olin aina halunnut käydä täällä ja nyt minusta tuntui siltä, että voisin jäädä asumaan tänne. Kaikki vain oli niin kaunista ja ihanaa.
"Mä ajattelin, että me voitaisiin vaan kierrellä tämä päivä" Anna sanoi ja väläytti hänen kauniin hymynsä minuun päin.
"Me voitaisiin myös käydä jossakin syömässä!" Ehdotin ja hän alkoi nyökytellä innokkaasti. Tulimme pienen puiston kohdalle ja tiesin, että meillä molemmilla oli sama ajatus. Lähdimme yhtäaikaa kävelemään puistoon johtavalle isolle polulle. Parhaat ystävät ajattelivat samalla tavalla.
Puisto oli täynnä ihmisiä. Jotkut olivat picnicillä ja nauttivat auringosta, jotkut taas lenkkeilivät. Oli hauska nähdä erinnäköisiä puita. Kaliforniassa oli erilaisempaa kuin täällä.
"Istutaanko hetkeksi?" Anna kysyi ja näytti tyhjänä olevaa puistonpenkkiä. Nyökkäsin ja suunnistin hänen edellään penkin luokse. Istuimme molemmat penkille ja katselimme ihmisiä, jotka juoksivat ohitsemme.
"Mä olen varma, että me törmätään One Directionin poikiin tällä reissulla" Anna sanoi itsevarmasti ja laittoi aurinkolasit silmilleen.
"Mä en voi uskoa, että ne asuu samassa hotellissa kuin me" Huokaisin ja aloin kaivaa käsilaukustani omia aurinkolasejani. Löysin ne ja laitoin ne heti päähäni. Olimme aika onnekkaita. Sää oli mahtava ja hotellissa ei ollut mitään moittimista.
"Mä olen niin onnellinen, että sä olet täällä mun kanssa" Hän hymyili ja veti minut pikaiseen halaukseen.
"Samat sanat" Vastasin ja moiskautin pusun tämän poskelle. Hän alkoi nauraa ja teki saman minulle. Anna oli todella hyväsydäminen ihminen. Hän oli auttanut minua selviämään.
Kun palasin Australiasta kotiin, olin surun murtama. Tottakai vanhempani tukivat minua kaikin mahdollisin tavoin, mutta olin silti ihan maassa. Valmistuin hyvin arvosanoin, enkä tajua vieläkään, että miten minä sen tein. Itkin suurin piirtein joka ikinen päivä ja siinä samalla yritin opiskella. Kun viimein valmistuin, olin päättänyt sen, että muuttaisin pois vanhempieni helmoista. He yrittivät auttaa minua ja helpottaa oloani, mutta siinä samalla he aina mainitsivat Luken.
Niinpä muutin siihen asuntolaan, josta kerroin. Se ei ollut mikään mielisairaala, jos te sitä luulette. Talossa oli paljon kerroksia ja huoneita ja niitä vuokrattiin ihmisille, jotka halusivat tutustua uusiin ihmisiin, joiden kanssa pystyi keskustelemaan. Kaikki jotka olivat muuttaneet sinne, halusivat unohtaa jotakin menneisyydessään tai halusivat aloittaa elämän alusta. Kaikki tukivat toisiaan.
Annasta ja minusta tuli huonekavereita ja siinä samalla parhaita kavereita. En tietenkään kertonut kenellekään, että mistä syystä minä sinne olin tullut ja he ymmärsivät sen kyllä. Varsinkin Anna! Hän itse oli joutunut pahaan autokolariin monta vuotta sitten. Asuntolaan hän oli muuttanut puoli vuotta ennen minua heti, kun hän oli toipunut kunnolla. Hän oli kuoleman partaalla ja sen takia hän haluaakin ottaa elämästään kaiken irti. Ihailin häntä ja hänen asennettaan.
"Jatketaan" Hän sanoi ja nousi ylös. Lähdin seuraamaan tätä hymy kasvoillani.
~~
Ei kulunut montaa tuntia, kun me jo olimme menossa syömään. Etsimme ravintolan, joka näytti todella viihtyisältä ja menimme sinne sisään. Istuimme taas pöytään, joka oli ikkunan vieressä. Oli mukava katsella ulos samalla kun söi. Tilasimme molemmat vain salaatit, koska se oli kevyttä ja me söisimme kuitenkin sitten hotellilla.
"Joten" Anna sanoi ja joi kulauksen vesi lasistaan: "Milloin te menette treffeille?" Hän kysyi ja otti puhelimensa esiin.
"Ensi viikolla" Vastasin hymyssä suin. Tuntui kun mahassani olisi ollut perhosia jo nyt! Tätä tunnetta olin kaivannut..
"Sun pitäisi laittaa sille jo nyt viestiä" Hän ehdotti.
"Jo nyt? Eikö se vaikuta vähän liian takertuvalta, jos mä alan pommittaa sitä heti?" Kysyin ja aloin kaivaa käsilaukustani sitä lappua, jossa Benin numero oli. En edes tiennyt, että miksi minä olin ottanut sen mukaani. Laitoin lapun pöydälle ja tallensin hänen numeronsa puhelimeeni.
"Ei tietenkään! Se kundi on ihan hulluna suhun" Hän virnisti ja pyysi tarjoilijalta Wi-Fi:n salasanan. Kävimme molemmat tietenkin heti selaamassa Instagramin aikajanamme, ennen kuin postasimme muutaman kuvan täältä Lontoosta. Silloin salaattimme jo tulivatkin. En kuitenkaan alkanut syömään sitä heti. Laitoin nimittäin Benille viestiä. En keksinyt miten aloittaa ja tietenkin Anna huomasi sen. Hän nappasi puhelimen käsistäni ja ennen kuin ehdin reagoida siihen mitenkään, hän oli jo lähettänyt Benille viestin.
"Mitä sä oikein teit?" Kiljahdin kovaan ääneen ja hän alkoi nauraa.
"Mä vaan autoin sua vähän" Hän vastasi ja kääntyi tyytyväisen oloisena takaisin puhelimensa ääreen.
To Ben: "En voi odottaa meidän treffejä ;)xx Char"
"Oliko sun pakko laittaa iskunsilmähymiö?" Parahdin ja hautasin pääni käsiini. Yllätyksekseni puhelimeni alkoi väristä kädessäni. Olin saanut viestin Beniltä.. En edes olisi halunnut katsoa sitä, mutta ei kai minulla ollut muutakaan mahdollisuutta.
From Ben: "En mäkään! Mulla on parin tunnin tauko ja ei mitään tekemistä. Onneksi mä nään sut taas, kun te tulette kaupungilta xx"
Hymy muotoutui automaattisesti huulilleni. Tungin puhelimeni äkkiä käsilaukkuuni, ettei Anna taas saisi sitä käsiinsä.
"Mitä se vastasi?" Hän kysyi kiinnostuneena.
"Se ei kuulu sulle" Virnistin ja aloin syömään salaattiani. En voinut lakata hymyilemästä..
~~
Syötyämme ja maksettuamme, lähdimme kävelemään ympäri Lontoon ydinkeskustaa. Me molemmat vain halusimme katsella ympärillemme.
"Mennään tuonne" Anna sanoi ja osoitti eteemme. Eräänlaisessa puistossa näkyi paljon erilaisia kojuja ja huvipuistolaitteita. Se muistutti tivolin ja torin sekoitusta. Anna otti minua kädestä kiinni ja veti minut perässään kojujen keskelle. Ihmisiä oli todella paljon samassa paikkaa!
Kiertelimme Annan kanssa yhdessä koko alueen läpi. Käännyin sanoakseni hänelle jotakin, mutta hän ei enää ollutkaan vieressäni. Pyörin ympäri ja yritin löytää häntä katseellani. Ihmisiä oli kuitenkin niin paljon, etten nähnyt häntä missään. Minua alkoi ahdistaa. Hän oli ainut turvani täällä ja minun oli löydettävä hänet. Aloin juosta ympäriinsä samalla etsien tätä.
Juostuani kymmenen minuuttia, oli minun pysähdyttävä. En ollut hyvä juoksija ja converseissani oli kiviä. Nojasin hengästyneenä polviini ja yritin saada hengitystäni tasaantumaan. Silloin muistin, että olihan minulla puhelin! Kaivoin sen käsilaukustani ja näppäilin heti Annan numeron. Aloin hölkätä hiljaa eteenpäin, samalla katsellen sivuilleni.
"Missä sä oikein olet?" Huohotin puhelimeen heti, kun hän vastasi. Olin tavallaan huojentunut.
"Mä olen täällä vuoristoradan vieressä! Mihin sä katosit?" Hän kysyi huolissaan ja minun teki mieli lyödä itseniä. Se typerä vuoristorata oli toisella puolella tätä aluetta..
"Munhan se tässä pitäisi kysyä, että minne sä katosit-" Melkein huusin ja sillä hetkellä törmäsin johonkin. Kaaduin maahan, puhelin vielä korvallani. En ollut katsonut eteenpäin. Siirsin katseeni vihaisena ja ehkä vähän häpeissäni ylöspäin. Suuni loksahti auki ja sydämeni taisi pysähtyä sekunniksi..
"Michael?"
