Hänen

8. ~ystävänpäivä~

« E d e n »

Miten määritellään lause 'pue jotain nättiä'.

Tarkoittaako se jotakin hienolle klubille puettavaa pikkumustaa mekkoa, upeaan illallis ravintolaan säästeltyä pitkää ja koreaa leninkiä, vai vain jotakin hitusen siistimpää elokuvateatteriin puettavaa vaatetusta?

Vetäisen sängylle asetelluista vaatteista kokoonpanon, johon sisällytän mustan pitkähihaisen paidan, sukkahousut, sekä vaalean hameen.

Jos laitan korkokengät, näytänkö aivan liian panostetulta?

Pistän korkokenkä valintani täysin kirotun lyhyyteni piikkiin vetäisten nuo pituuden pelastajat jalkapöytieni suojiksi.

Kello lyö pian varttia yli kuusi, minulla olisi siis vielä vajaat viisitoista minuuttia aikaa miettiä, kuinka voisin pelastaa Hayleyn sydämmen.

Vaikka aivoissani vilisee satoja eri ajatuksia, johtavat kaikki samaan lopputulokseen.

En voi millään taata Hayleyn onnen kestävyyttä, vaikka sitä kuinka paljon tahansa haluaisinkin.

"Ohhoh, Eden, sähän olet tänään nättinä, minne sä menet?" ajatukseni kiireisestä olohuoneen ohituksesta ilman kysymyksiä ei aivan onnistu, äitini on aivan liian tarkkasilmäinen.

"Ulos, kaverien kanssa" huokaan äidin katseen tarkastellessa hitaasti, mutta varmasti jokaisen vaatteeni yksityiskohdankin tarkasti läpi.

"Se on se poika, se joka kävi meillä" äitini kasvoille nousee itsevarma hymy. Hän näkee vastauksen jo pelkästään silmistäni.

Sanonpahan vain että perkele..

"Eden pidäkkin huoli että heräät sitte omasta sängystäsi, yksin"

Turhaanhan äiti nyt minun seksielämästäni huolehtii, minä en ikinä panisi Alex Olsenia, en ikinä!

Kumpa voisinkin vain purkaa tämän sotkun äidille. Tässä tilanteessa kaipaisin pitkästä aikaa niitä äidillisiä neuvoja, mitä minun pitäisi tehdä. Mutta minä en yksinkertaisesti voi, valitettavasti tämä koko juttu on yksi perkeleen paskamainen homma, josta en voi kertoa kenellekkään.

"Mä meen nyt" sanon vastaanottaen äidin pohtivan katseen itsessäni.

"Tuut sitten kymmeneksi viimeistään kotiin" tuo tokaisee vilkkuillen vuoronperään minua ja ranteessa tikittävää kelloaan.

Tungen tieni ovelle, äidin ohitse, antaen tuon sanonnan valua toisesta korvastani sisään, toisesta ulos.

Minä en todellakaan viipyisi Alex Olsenin kanssa tuntia pidempään, saati sitten kolmea!

Vaellan kilometrin matkan lähimmän bussi pysäkin kupeeseen. En voisi vähempää yllättyä, huomatessani pienen muovisen kopin ammottavan tyhjyyttä.

En ole nähnyt kenenkään kävelevän Osloon muuttamisen jälkeen. Jos kukaan ei ole käyttänyt tuota reilu kuukauteen, -tuskimpa siis aikaisemminkaan-, mahtaako bussi edes viilettää tämän pysäkin ohitse.

Vain Hayleyn puolesta toivon tuon bussin löytävän tämänkin syrjäisseudun reitin.

Punertavien valojen suorastaan sokaistessa herkät silmäni, voin lähes tulkoon huokaista helpotuksesta.

Hayleyn takia toki...

Pomppaan kolmet portaat ylös, tungen korttini bussikortinlukijaan, ja raahaan kroppani keskelle bussia.

Tässä minä nyt olen, pölyisen bussin ikkunapaikalla, valmistautuen treffeihin Alex Olsenin kanssa.

A L E X O L S E N I N !