Vahva [VALMIS]

Epilogi

《《 nykyään, 5 vuotta myöhemmin》》

Nyt on semmonen fiilis, että en jaksa mitään. Elämässä tulee hetkiä jolloin ei tiedä mitä sanoa. Silloin kannattaa halata ja puristaa kovaa. Istun mustissa vaatteissa kirkon toisessa penkissä anoppini kanssa ja oikealla istuu Emma. Takanamme istui kaksi Tuomaksen veljeä, kummisetä ja isä. Sylissäni on lajitelma Tuomaksen lempikukkia, punaisia ruusuja.

Pappi katsahti minuun ja nyökkäsi. Nousin ylös kukka asetelman kanssa ja kävelin Emman kanssa arkun viereen.
"On hiljaisuus ja suru sanaton
Mut tiedämme sun hyvä olla on", luin asetelman värssyn ja yksi kyynel pääsi poskelleni. Laskin ruusut arkulle. Emma laski oman punaisen ruusun arkulle, jossa oli pieni lappu ja luki hänen käsialallaan 'iskä, rakastan sua'. Istuimme takaisin paikoillemme ja muut veivät kukkansa eteen. Kukat haettiin lopuksi ennen kuin kantajat lähtivät viemään arkkua hautapaikalle, jossa oli myös hänen pappansa. Hän oli kuollut jo sisällissodan aikana, Tamperella joten hautakivi oli todella vanha ja hienon näköinen.

Arkku laskettaan liinojen avulla kaksi metriseen kuoppaan. Ja liinavaattet kerätään ylös saattovaunuun. Hautakansi suljetaan. Pyyhkäisen kyyneleitäni pois. Jotenkin tuntuu väärältä, että vain kolmekymmentä kaksi vuotta eläneenä hänet riistetään kaikilta. Laskemme kukat kannen päälle. Näen Tuomaksen äidin itkevän aivan kunnolla hänen oman siskonsa olkapäähän. Nainen on siis Tuomaksen täti, todella mukava nainen ja kaunis, myönnettäköön. Nyyhkäisen ennen kuin avaan suuni. "Muistotilaisuus pidetään kotonamme, Lapinniemenranta kaksi, kolmas kerros kuin Tuomaksen omasta pyynnöstään. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita, ja takseja on kirkon ulkopuolella halukkaille", sanoin. Ihmiset nyökkäilee ja ihmismassa, eli jokunen hieman alle sata henkeä, joista suurin osa kulki julkisilla hotellilta. Tosin piha Lapinniemessä ei ollu vieraspaikoiltaan kovin suuri. Usein joutui tekemään vuokrapysäköinti sopimuksen Hämppiin pariksi päiväksi.

Paikalle saapui Tuomaksen vanhemmat, sisarukset, elossa olevat isovanhemmat, kummit ja muutama läheisin ystävä. Jotain kauempaa sukua olevat ilmeisesti lähtivät johonkin. Varmaan hotellille, luulisin. "Hei siinä takapöydällä on lopuille kanssa lasit", sanoin. "Haluisin sanoo muutaman sanan", jatkoin ja katsoin Tuomaksen äitiä saaden hyväksyvän nyökkäyksen.

"Tunsin Tuomaksen aivan ala-asteelta asti. Oltiin ne parhaat ystävät jotka yläasteen ja lukion aikana rakastu. Se oli varmaan parasta kaikille, tunnettiin valmiiks toisillemme, tunnettii vanhemmat. Vaikka hän ei menehtynyt kivutta, niin näin on parempi. Kaikkien puolesta, hän ei kärsi eikä kenenkään tarvitse alkaa miettimään milloin se tapahtuu.
Itsellä on jäänyt lapsuuden kesät mieleen. Käytiin uimassa, Tuomaks yritti opettaa mua skeittaamaan. En kyllä koskaan oppinut, pyöräilin mielummin aina. Syötiin jätskiä kesällä aina paljon, laskettiin markkoja ja pennejä, että saadaanko ostettua metrilakua.
Se, että löysin täydellisen miehen, joka oli samalla aviomiehenu perheenjäsen, mutta kuitenkin se paras ystävä siitä vastapäätä kotia. Nyt kuitenkin oli hänen aika siirtyä ajasta ikuisuuteen, ja siellä hän odottaa meitä kaikkia.
Yhdessä tiibetiläisessä kirjassa jossa käsiteltiin elämää ja kuolemaa sanottiin näin:
"Mikä syntyy, myös kuolee
mikä on koottu, myös hajoaa
mikä on kerätty aikoinaan, myös hajoaa
mikä on rakennettu romahtaa
ja mikä on ylhäällä, tulee alas"
Jos joku haluaa myös jakaa muistoja, nyt on hyvä hetki", puhuin.

Hänen perheensä puhui ja yksi ystävistä puhui pienen pätkän. Heidän jälkeen Emma nousi tuolilleen seisomaan. "Emma, istus nyt", sanoin ja taputin hänen jalkaansa. Emma ei kuitenkaan istunut vaan vaihtoi paikkaa lattialle. "Iskä on paras", hän sanoi ja istui tuolilleen. Moni hymyili hänelle. "Noniin, tässä ei sitten varmaan muuta niin me voidaan mennä syömään. Eli osalle on katettu yläkertaan kaksi pöytää jonne mahtuu kahdeksan syömään joten ensimmäiset hyväkuntoiset jotka pystyy ylös menemään voisivat mennä sinne. Ja kiitän etukäteen, että tiskit vietäisiin keittiöön eikä jätetä yläkertaan tai tänne hortoilemaam, että etsin niitä myöhemmin", sanoin. Menin itse Tuomaksen tädin kanssa viimesiten joukossa hakemaan ruokaa. "Ihana puhe", hän sanoi odottaessamme. "Kiitos", vastasin.

"Kaikki kuitenkin oli paremmin näin päin, hän ei kärsi kivusta meidän takiamme ettemme menetä häntä. Vaikka se nyt tulee sattumaan kauan, ja ylipääseminen kuolemastasi ei ole helppo. Odotat minua siellä kunnes tulen luoksesi. Voimme taas pitää hauskaa ja kumpikaan ei sure." Oma päiväkirjani, 15.2.2018, kirjoitettu edesmennelle mummilleni.

I know, tässä oli nyt vähän tällänen surulline loppu, mutta oon kyllästyny sellasee 'kaikki menee hyvin'- kirjoihin. Elekää ottako tunteisii. Ja tää on alotettu kirjotaa/suunnittelee viime kesänä pari kuukautta mun oman mummin kuoleman jälkeen nii samalla tää oli vähän tämmöstä läpikäymistä omia fiiliksiä u know :33

meh :D