Luku 4: Kotipolku

61 8 0
                                    

Aamu halkoo tiensä pitsiverhojen takaiseen huoneeseen. Marilian harhailee aamun hennon kajon valaisemana olohuoneen kautta keittiöön. Päälle jääneet vaatteet ovat piirtäneet ihoon hankaumia, Marilian riisuu hetkeksi vyönsä ja takkinsa.

"Etkö sinä tee tuon hivenen väärässä järjestyksessä?" Lunamielin ääni on kevyt ja leikkisä kuin auringonsäde.

"Metsässä nukkumismukavuudesta voi aina hieman soveltaa", Marilian huokaisee, vaikka tietää Lunamielin näkevän hänestä, että hän nukahti päällysvaatteet yllään vain, koska oli keskustelun jäljiltä liian järkyttynyt muistamaan mitään muuta.

Ruusuinen teen tuoksu kiertelee huonetta ja saa Marilianin huulet kaartumaan aavistuksen ylöspäin. Aamiainen on katettu pöytään, Lunamiel on huolehtinut, että jopa hedelmiä on tarjolla. Marilian istuutuu miestä vastapäätä ja avaa suunsa, mutta ei syödäkseen.

"Minä kuulin teidän viimeöisen keskustelunne."

Lunamielin silmissä välähtää. Mies yrittää kaikin keinoin peitellä reaktiotaan, mutta Marilian ehtii poimia sen, miehen omat eleet kääntyvät tätä vastaan.

"Te ette siis kunnioita meitä edes sen verran, että vaivautuisitte ottamaan tilanteemme tosissaan."

"Sano se Emeraldille. Kun hänen silmissään alkaa kiiltää, hänen päätään ei enää käännetä."

"Kiilsikö hänen silmissään silloinkin, kun hän käänsi ajan joen suunnan ja teki jumalat hulluiksi?"

"Marilian."

Marilian sävähtää. Lunamiel katsoo kultasilmillään suoraan häneen, aivan kuin mies yrittäisi nähdä ihon alle, kudoksien taa. Marilianin koko keho värähtää tavasta, jolla Lunamiel lausuu hänen nimensä.

"Marilian, Emeraldin idea on kenties nopea ja irrallinen, mutta siitä on meille hyötyä joka tapauksessa. Et ole asunut viittäkymmentä vuotta kylässä. Et ymmärtäisi."

"Aivan kuin sinäkään et tule ymmärtämään, miksi on kuin sylkisitte jumalten runnomille kasvoillemme, kun lähetätte ihmisiänne kokemaan saman. Se on paitsi kuvottavaa, myös vaarallista. Voin taata, että kukaan ei selviä siitä."

"Se ei varsinaisesti olisi kylälle menetys."

Lunamiel kaataa teen pannusta kuppeihin. Niin paljon kaikkea tarpeetonta yhdessä pöydässä. Marilian ei ole koskaan nähnyt niin useaa astiaa samassa tilassa. Kaikille hän ei löydä nimeä saati käyttötarkoitusta. Marilian pudistaa voimakkaasti päätään ja vetää tuoliaan taaksepäin.

"Minä en anna teidän tehdä niin", Marilian huokaisee. "Me metsäläiset emme ole pelkkiä villikoita. Olemme järjestäytyneet aivan kuten tekin, eivätkä meidän johtohenkilömme päästä teitä tekemään mitään niin järjetöntä."

Lunamielin kädenhuiskautus ilman katsekontaktia on kuin lyönti palleaan.

"Edes aika saati jumalat eivät pidätelleet Emeraldia tekemästä maailmasta haluamaansa. Ihmiset eivät häntä estele."

"Miksi sinä et estele häntä? Näen, että et ole yhtä mieltä hänen pyrkimyksistään. Mitä sinä todella ajattelet?"

Lunamiel siemaisee teetään, vaikka se on liian kuumaa. Marilian ei edes katso ruokaansa. Hän tarkkailee kauniskasvoista vaaleaa miestä, joka on pukeutunut valkeaan kauluspaitaan ja koristanut kaulansa helminauhalla. Lunamielin välinpitämättömyys suhteutettuna ruokaa kukkivaan pöytään on niin ristiriitaista, että Marilianin ihoa polttelee.

"Yksikään ihminen ei todella voi estellä Emeraldia", Lunamiel toteaa kuin asiassa ei olisi reikää kuljettavaksi.

"Hän on päästänyt sinut kylänjohtajaksi asti. Mikset käytä valtaasi häntä vastaan ja estä tätä järjettömyyttä?" Marilian ei enää kysy apua. Ei saatuaan kummallekin poskelleen.

Ontto mieliWhere stories live. Discover now