Luku 23: Suru

25 6 0
                                    

Pelkoa. Aiemmin selittämätön, merkillinen ilme kertoo tarkoituksensa Lunamielille vain muutamassa sekunnissa. Emerald vapisee, mutta ei vihasta, ei mistään niin todellisesta. Mies on pelkonsa viemä, yhä jumalaisen kaunis valkeine ihoineen ja tummine kutreineen, mutta myös sairas, pelkonsa näivettämä. Lunamiel näkee, kuinka iho on kiristynyt sojottavien luiden päälle, kuinka kauhuun kiedotut yöt ovat jättäneet tummat merkkinsä Emeraldin silmien alle.

Emeraldin korujen kyllästämät kädet osoittavat kohti jokea. Lunamiel ei näe enää helyjen hohtoa, hän näkee ainoastaan vapisevat kädet, joiden omistaja ei kyennyt pitämään maailmaa itselleen turvallisena paikkana elää. Emeraldin turva on viety, korvakoru lepää Lunamielin taskussa miltei poltellen.

"Kuinka sinä saatoit?" Emerald sihisee. "Kuinka sinä saatoit, se ei ollut sinun otettavissasi. Kuka sinä olet? Viimeisen kerran, kuka sinä olet ja missä minun Lunamielini on?"

Lunamielin kasvot ovat kiveä, läpäisemätön naamio.

"Missä minun Lunamielini on? Minulla on hänelle paljon kerrottavaa. Hän tuskin tietää, että minä pääsin viimein eroon luonnosta – siitä viheliäisestä olennosta, joka muisti vain väärän version minusta, sen, jota kenenkään ei pitänyt enää tuntea. Minulla on sen saastaisen suden verta käsissäni."

"Emerald..." Hellyys on riisuttu Lunamielin äänestä. Hänen sisintään korventaa, kun hän ymmärtää, ettei enää tahtoisi koskettaa Emeraldia, viedä tämän käsiä keholleen. Emerald on liian hauras, liian kaukana koskettavaksi. Ajatus puistattaa häntä.

"Emerald, minä olen tässä", Lunamiel sanoo kuuluvammin, "ja minä tiedän kyllä, mitä sinä teit Marukille. Kaikki tietävät. Sitä ei saa enää tekemättömäksi."

"Ei, sinä olet pelkkä kuori. Minä näen pelkkää unta, enkö näekin? Sinä olet minun painajaiseni. Sinä ja juokseva ajan virta", Emerald sanoo ja jokainen hänen sanansa on toinen toistaan ontompi. "Todellisuus on minun. Se on kaunis. Siellä Marukia ei enää ole ja Lunamiel on minun, aivan kuten aikakin. Siellä kokeeni onnistuvat ja minusta tulee täydellinen. Kukaan ei enää –"

"Emerald."

Ääni on kuin läimäys poskelle. Emerald säpsähtää, vie kädet kasvoilleen. Kaikki muut tuijottavat irvokasta näytelmää, joka ei ole heidän silmilleen tarkoitettu, mutta jonka ääreltä he eivät voi enää perääntyä. Lunamiel miettisi muita myöhemmin. He ovat aina nähneet Emeraldiin, ymmärtäneet, ettei tämä ole heidän saavutettavissaan.

"Emerald, viimeisen kerran, minä olen tässä. Minä olen todellinen. Minä olen Lunamiel, mutta en sinun omasi, en enää", Lunamiel henkäisee. "Katso jokea. Katso sitä."

Emeraldin vihreä katse hakeutuu virtaan, joka ei ole lakannut juoksemasta.

"Se on ohi. Kaikki on ohi, Emerald."

Emeraldin käsi hakeutuu korvalle, aivan kuin tämä olisi ehtinyt välissä unohtaa, että koru on todella poissa.

Emerald kääntää katseensa Lunamieliin, järkyttyy kerta toisensa jälkeen. Lunamielin sydäntä särkee katsoa Emeraldia sellaisena. Mitä kaunista hän on koskaan nähnyt miehessä, joka ei ole todellinen, josta on jäljellä vain kuihtunut, siististi puettu runko? Mistä Emerald onkaan ammentanut vaikutusvaltansa, ei ole enää läsnä, ei todellinen siinä miehessä, jota Lunamiel katselee.

Katseet kerääntyvät Emeraldiin, eikä niistä yksikään ole lämmin, välittävä. Jokaisella on joku, jonka he ovat menettäneet jumalille. Joku, jonka mieli on ontto ja silmät sokeat tyhjiöt. Lunamiel huomaa ajattelevansa kaikkia niitä sairastuneita, jotka on saanut tavata. Saulia ja Hiiraa, Marilianin sisarta Rudaa. Marukia, jonka veren Emerald vuodatti vailla syytä. Viimeisimpänä hän ajattelee itseään, pitkiä vuosia ja unettomia öitä, näennäistä vastuuta ja turhaa, sisältä mätää toivoa.

Ontto mieliWhere stories live. Discover now