Ontto mieli

Luku 10: Illan sineen

Marilianin silmät kiiltävät kuin ilkikurisella lapsella. Aamun paino iskeytyy Lunamielin leukaluuhun, hän ynähtää joutuessaan nousemaan ylös havupediltään.

"Ylös siitä", Marilian sanoo virnistys kasvoillaan.

"Mitä hel –"

"Sinä tulet tänään kanssani metsästämään." Marilian heittää jousen ja viinen Lunamielin syliin ja kävelee pois jättäen miehen hieromaan unetonta yötä silmistään.

Kun Lunamiel on saanut noustua ylös, miehen silmiä reunustaa tummat renkaat. Vaatteet ovat aivan liian hienot metsästykseen, mutta Marilian ei jaksa huolestua siitä, roiskiiko kylänjohtaja pitsihihansa vereen.

"Muistatko enää metsästämisestä mitään?" Marilian kysyy silmäillen pitkään helmikoruja pitkin Lunamielin kehoa.

"En juurikaan", Lunamiel huokaa. "Emerald oli siinä aina minua parempi, ja..." Ääni kuolee miehen kurkkuun. Marilianin onnistuu miltei käydä tätä sääliksi.

"Eikö sinusta tunnu erikoiselta tappaa toisia eläviä olentoja?" Lunamiel kysyy karaistuaan kurkkuaan. Marilian jää tuijottamaan miestä silmät suurina.

"Kysytkö sinä tuota minulta tosissasi sen jälkeen, kun olet tullut tänne tekemään kokeita ihmisillä?"

"Tarkoitin omasta näkökulmastasi. Te olette kuitenkin yhä tiiviisti yhteydessä luonnon kanssa."

"Kiertokulku oli olemassa jo ennen kylän perustamista. Ei se ole muuttunut miksikään. Jotkut tappavat ja jotkut tulevat tapetuksi. Pedot eivät mahda aisteilleen mitään, vaikka kuinka olisimme kaikki yhtä maan hengitystä."

Marilian vetää nuolen viinistään ja pysähtyy. Heidän rupatteluaan ovat karanneet kaikki vähääkään elävät eläimet.

"Me emme enää ole lainkaan niin tiiviissä yhteydessä luontoon kuin sinä kenties kuvittelet", Marilian huokaisee. "Kaikista metsässä elävistä eläimistä vain noin kahdella kädellä laskettava määrä osaa yhä puhua meille. Kielemme ja tapamme ovat eriytyneet sen jälkeen, kun ihmiset nousivat kahdelle jalalle."

"Mutta Maruk –"

"Maruk on Maruk. Hän kulkee omia teitään. Me emme enää puhele puiden lehville, emme kutsu jäniksiä ja oravia kotiin. Se taito on kadonnut vuosien varrella."

Ilme Lunamielin kasvoilla on miltei anteeksipyytävä.

"Seuraavaksi sinun on pysyttävä aivan hiljaa. Kaikki elävä kaikkoaa sinun rymistelysi tieltä", Marilian sanoo ja kumartuu vasten maata. Lunamiel tekee samoin, sillä pitkänä hän on kuin maalitaulu. Kun odotus lakkaa ja Marilianin nuoli viuhahtaa, Lunamiel kavahtaa taaksepäin, kun suuri eläin vavahtaa maahan useiden metrien päässä.

Hetken päästä Marilian kantaa kaurista harteillaan kuin kaadettu eläin ei painaisi mitään. Hän ei saata olla hymyilemättä Lunamielin auenneelle suulle ja kohotetuille kulmille. Mies on vienyt kädet harteilleen kuin suojatakseen itseään.

"Oletatko minun pystyvän samaan?"

"En, siihen vaaditaan vuosien kokemus", Marilian nauraa, "mutta alkeet minä voin sinulle opettaa. Tätä saalista ei kuitenkaan sovi jättää metsään lojumaan siksi aikaa. Yön muste ehtii valua taivaalle ennen kuin sinut saadaan kaatamaan yhtään mitään."

Lunamiel huiskauttaa kättään kuin suutuksissaan. Riemu kuitenkin leikkii hänen silmäkulmissaan, hän ei kykene piilottamaan sitä Marilianilta.

Päivä todella ehtii kulua iltaansa, hämärä kiertelee metsää, kuunsiiro kurkistaa puitten takaa. Lunamiel on kantanut leiriin kaksi jänistä ja katsonut, kuinka Marilian nylkee ja valmistaa kaatamansa peuran. Marilian ei päästä Lunamieliä otteestaan ennen kuin hämärä laskeutuu ja molempien kädet ovat veren kyllästämät.